Suomensukuisten unohdettu tarina

– Pohjoisen havumetsävyöhykkeen alkuperäiskansat

Lähde: (Lamnidis et al., 2018; Mittnik et al., 2019).

Olen törmännyt toistuvasti kertomukseen, jonka mukaan suomalaiset olisivat olleet Euroopan laitamilla elänyt syrjäinen ja sivistymätön kansa – kulttuurisesti vähäpätöinen, identiteetiltään juureton ja sivistyksensä pääosin ulkopuolelta saanut. Tämän näkemyksen mukaan suomalaisuus olisi lähinnä naapureidensa summa, eikä sillä olisi omaa syvää historiallista perustaa.

Joissakin tulkinnoissa väite menee pidemmälle: suomalaisuus nähdään modernina konstruktiona, romanttisen kansallisajattelun tuotteena, jonka varaan kansallisvaltio rakennettiin. Tällöin suomalainen identiteetti esitetään kertomuksena, vailla historiallista alkuperää.

Tällainen ajattelutapa ei ole syntynyt tyhjästä. Toisen maailmansodan jälkeen nationalismia alettiin tarkastella kriittisesti, ja tilalle nousi globalistinen ja universalistinen ajattelu, jossa kansalliset identiteetit nähtiin helposti konfliktien lähteinä. Myöhemmin postkolonialistinen teoria laajensi tätä kritiikkiä osoittamalla, miten moderni länsimainen maailma oli rakentunut kolonialismin ja valtasuhteiden varaan. Tässä kehyksessä Euroopan kansakunnat niputetaan usein yhdeksi historialliseksi kokonaisuudeksi – “länneksi” – jonka nähdään hyötyneen kolonialistisista rakenteista.

Ongelma on, että tällainen yleistävä kehys voi hämärtää Euroopan sisäisiä historiallisia eroja. Suomi ei ollut siirtomaavalta, eikä suomalaisilla ollut imperiumia, mutta silti suomalaisuus saatetaan tässä keskustelussa sijoittaa samaan kategoriaan länsimaisten siirtomaaherrojen kanssa. Tämä ei tee postkolonialistisesta analyysista merkityksetöntä, mutta se osoittaa, että myös kansallisuusaatetta kyseenalaistavat kertomukset perustuvat omiin ideologisiin lähtökohtiin ja valintoihin.

Juuri siksi suomalaisuuden juuria on syytä tarkastella myös toisesta suunnasta: väestö- ja kulttuurihistoriallisena jatkumona, joka ulottuu syvälle pohjoisen havumetsävyöhykkeen esihistoriaan. Tämä näkökulma ei kiellä modernin identiteetin rakentumista, mutta se haastaa kertomukset, joissa suomalaisuus typistetään myytiksi, ulkoa tuoduksi konstruktioksi tai pelkäksi länsimaisuuden ja modernisaation tuotteeksi.

En pyri mitätöimään Suomen ja Ruotsin yhteistä historiaa tai niiden toisiinsa nivoutunutta kulttuuriperintöä. En väitä myöskään, että globalisaatio ja postmodernismi olisivat yksiselitteisesti huonoja asioita. Mutta väitän, että ne voivat synnyttää juurettomia yksilöitä – yhteiskuntia ilman yhteistä identiteettiä ja merkitysyhteyttä – ja että tämä kiihdyttää monin tavoin kehon ja mielen sairastumista, kansanterveyden ja jopa talouden heikkenemistä sekä kasvavaa merkityksettömyyden kokemusta länsimaistuvissa yhteiskunnissa. Puhumattakaan luontokadosta ja masentavasta modernista kaupunkisuunnittelusta.

Vielä isovanhempiemme aikaan näitä oireita ei juuri tunnettu. Ihmiset uskoivat yhteiseen tekemiseen ja suomalaisuuden tarinaan. Heissä kipinöi yhä muinaista heimohenkeä, sankaruutta ja ritarillisuutta – sitä samaa, jota Kalevalan vapausrunot ja arkkityypit kantavat.

Uusin muinais-DNA-tutkimus vahvistaa sen, mitä kulttuurinen muisti ja perinnetieto ovat kantaneet sukupolvien ajan: suomalaiset eivät ole satunnainen kulttuurinen sekoitus tai myöhäinen kansallisromanttinen konstruktio, vaan osa tuhansien vuosien mittaista biologista ja kulttuurista kehitystä pohjoisen havumetsävyöhykkeellä.

Tutkimuksessa, joka julkaistiin Nature-lehdessä heinäkuussa 2025, analysoitiin 181 muinaista DNA-näytettä eri puolilta Pohjois-Euraasiaa. Tulokset osoittavat selvästi, että nykyisessä suomalaisessa perimässä säilyy merkittävä osuus Itä-Euroopan metsästäjä-keräilijöiden (EHG) ja siperialais-uralilaisten populaatioiden geneettisistä komponenteista – erityisesti ns. Yakutia_LNBA-komponentti, joka liittyy Uralin takaisiin väestöihin ja uralilaiseen kieliryhmään (Zeng et al. 2025).

Jo aiemmissa tutkimuksissa oli havaittu, että suomalaiset muodostavat geneettisesti erottuvan klusterin Euroopassa: heidän perimässään on vähemmän vaikutteita lähi-idän viljelijöiltä ja enemmän siperialais-uralilaista alkuperää kuin lähes missään muussa eurooppalaisessa väestössä (Lamnidis et al., 2018; Mittnik et al., 2019). Tämä viittaa poikkeukselliseen väestöhistorialliseen jatkuvuuteen, jossa sama kulttuuriekologinen elinympäristö – havumetsä, järvet ja vuodenkierron rytmittämä elämä – on muovannut sekä kehoa että kieltä vuosituhansien ajan.

Suomalaisuus ei siis ole vain kielellinen tai ideologinen identiteetti, vaan myös geneettisesti juurtunut realiteetti, joka kantaa mukanaan syvää yhteyttä pohjoiseen maahan, metsien kansoihin ja esihistorialliseen alkuperäisyyteen, jonka juuria ei voi pyyhkiä yhdelläkään poliittisella ohjelmalla.

Muisti, kunnia ja pyhä elämä

Suomalaisuus on modernin maailman kansallinen identiteetti, mutta se kytkeytyy syvään pohjoisen havumetsävyöhykkeen väestö- ja kulttuurihistorialliseen jatkumoon, jonka juuret ulottuvat jääkauden jälkeiseen aikaan.

Muistamisen ja elinkeinojen traditioon, joka elää yhä joissakin elämäntavoissamme, tarinoissamme, luonnonparantamisessa ja luontoyhteydessä.

Meitä – kuten suomalais-ugrilaisia sukukansojamme – pyritään yhä aktiivisesti kesyttämään ja assimiloimaan.
Ei vain unohtamaan, keitä todella olemme, vaan sulautumaan suurvaltojen ja globalisaation ideologioihin –
pelinappuloiksi idän ja lännen valtakamppailussa, kantamaan syyllisyyttä "valkoisen miehen etuoikeudesta".

Täysin sivuuttaen sen, että esi-isämme raivasivat ja rakensivat tämän maan käsin, ilman mitään etuoikeuksia.

Tietäjäparantajat ymmärsivät,
että ihminen ilman esivanhempien muistiin yhdistävää identiteettiä, on juureton.
Kyseessä on sielun kadotus –
tila, joka johtaa sairauksiin ja eksymiseen, punaisen langan kadottamiseen.
Ja että ainoa todellinen vastalääke siihen on sielunpalautus –
ei taikauskoa, vaan syvää psykologista työtä ja kulttuurillista tietoisuutta,
joka palauttaa yhteyden itseen, maahan ja ylisukupolviseen jatkumoon.

Juuret ja kulttuurinen kestävyys

Juurettomuudesta käytävä keskustelu ei ole pelkkää nostalgiaa, vaan liittyy kulttuurisen kestävyyden kysymykseen — siihen, miten yhteisöt säilyttävät merkityksensä, tietonsa ja elämänmuotonsa jatkuvassa muutoksessa. Samalla kun ekologinen ja taloudellinen kestävyys ovat nousseet globaalin keskustelun keskiöön, yhä selvemmäksi käy, että myös kulttuurinen jatkuvuus on osa kokonaisvaltaista kestävyyttä.

Paikalliset elinkeinot, ruokakulttuuri, perinnetieto ja yhteys ympäristöön eivät ole vain menneisyyden jäänteitä, vaan resursseja, jotka vahvistavat yhteisöjen sopeutumiskykyä ja identiteettiä. Globalisaatio tarjoaa uusia mahdollisuuksia, mutta ilman kulttuurista ankkuria muutos voi näyttäytyä merkitysten katoamisena.

Kulttuurinen kestävyys ei tarkoita kehityksen vastustamista, vaan tasapainoa: kykyä osallistua globaaliin maailmaan samalla kun ylläpidetään paikallista jatkuvuutta. Juuret eivät siis ole taaksepäin katsomista, vaan perusta, jonka varaan yksilöt ja yhteisöt voivat rakentaa kestävää tulevaisuutta.

Suomalaisuus on muistin strategia

Suomalais-ugrilaisia eli uralilaisia yhdistää syvä maailmankuvallinen yhteys:
suhde metsään, sukuun, laulun ja sanan voimaan sekä luonnon pyhyyteen.

View fullsize

Taiteilijan kuvaus Karjalan äyrämöisnaisesta.

Tähän kulttuuriseen perheeseen kuuluvat muun muassa suomalaiset, karjalaiset, saamelaiset, vepsäläiset, komit, mordvalaiset, marit, udmurtit ja hantit. Joillakin alueilla perinteet elävät edelleen vahvoina, toisaalla ne ovat hauraampia mutta edelleen tunnistettavia. Menneisyyden kansoista, kuten Vienanmeren bjarmit, muistuttavat historialliset lähteet ja kulttuuriset kerrostumat, jotka kertovat pohjoisen alueen pitkästä jatkuvuudesta.

Suomalaisuus voidaan nähdä historiallisena yhteisprojektina — tapana järjestää poliittinen ja kulttuurinen elämä tilanteessa, jossa pienet kansat ovat sinnitelleet suurvaltojen vaikutuspiirissä. Itämerensuomalaisten alueella tämä merkitsi pyrkimystä säilyttää kieli, kulttuuri ja oma toimijuus muuttuvissa valtasuhteissa.

Suomen historiaan sisältyy vaiheita, joissa väestö on elänyt vuosisatoja ulkopuolisen vallan alla ja kokenut raskaita taphtumia. Näiden kokemusten keskellä syntyi myös tietoinen kulttuurinen herääminen: 1700–1800-lukujen sivistysliikkeet pyrkivät vahvistamaan kieltä, kulttuuria ja historiallista itseymmärrystä. Vuonna 1770 Gabriel Porthanin ympärille muodostunut Aurora-seura voidaan nähdä tämän kehityksen varhaisena käännekohtana — hetkenä, jolloin suomalaisen kulttuurin tutkiminen, muistaminen ja arvostaminen nousivat tietoiseksi projektiksi.

Ajattelijoille kuten Porthanille ja myöhemmin Snellmanille sivistys ei ollut vain oppineisuutta, vaan tapa ankkuroida yhteisö historialliseen jatkuvuuteen. Tässä mielessä 1700-luvun kulttuurinen herääminen toimii yhtenä juuripisteenä sille sivistysperinteelle, jota kutsutaan ikitiedoksi: pyrkimykseksi ymmärtää ja säilyttää oma paikka ja identiteetti historiassa, luonnossa ja yhteisössä.

Tässä mielessä suomalaisuus voidaan nähdä muistina — ei menneisyyteen takertumisena, vaan jatkuvana tulkintana siitä, keitä olemme ja mistä tulemme. Se on pohjoisen identiteetin kertomus, jossa historia, kulttuuri ja yhteisöllinen kokemus kietoutuvat toisiinsa.

Tutkimusperusteinen jälkisana

Muinais-DNA- ja väestöhistoriallinen tutkimus osoittaa, että suomalaisväestö on osa pohjoisen Euraasian pitkäaikaista väestöjatkumoa. Tämä ei tarkoita muuttumatonta “alkuperäistä kansaa”, vaan historiallista jatkuvuutta, joka antaa konkreettisen taustan sille, miten ihmiset sijoittavat itsensä osaksi aikaa ja paikkaa.

Psykologinen tutkimus puolestaan osoittaa, että kokemus identiteetin jatkuvuudesta ja ryhmään kuulumisesta liittyy johdonmukaisesti hyvinvointiin. Kulttuurinen juurtuminen, yhteinen kertomus ja tunne historiallisesta jatkumosta voivat vahvistaa resilienssiä, yhteenkuuluvuutta ja merkityksellisyyden kokemusta (Smeekes & Verkuyten, 2015; Phinney et al., 2001; Jetten et al., 2017; Gone, 2013).

Siksi kollektiivinen narratiivinen identiteettityö ei ole pelkkää nostalgiaa tai symbolista puhetta. Se on tutkimuksen valossa ymmärrettävä osa ihmisen tapaa rakentaa merkitystä, jatkuvuutta ja suuntaa modernissa maailmassa.

Tämä ei ole taaksepäin katsomista. Tämä on eteenpäin katsomista – omilla juurilla seisten.

Lähteet:
Ailio, J.R. (1909) Tietoja Karjalan rautakaudesta. Helsinki: Suomalaisen Tiedeakatemian Toimituksia.

Gone, J.P. (2013) ‘Redressing First Nations historical trauma: Theorizing mechanisms for indigenous culture as mental health treatment’, Transcultural Psychiatry, 50(5), pp. 683–706.

Jetten, J., Iyer, A., Branscombe, N.R. and Zhang, A. (2017) ‘How inequality undermines group cohesion: Evidence from a longitudinal study of African Americans’, Group Processes & Intergroup Relations, 20(3), pp. 283–299.

Lamnidis, T. C., Majander, K., Jeong, C., Salmela, E., Wessman, A., Moiseyev, V., Khartanovich, V., Balanovsky, O., Ongyerth, M., Weihmann, A., Sajantila, A., Kelso, J., & Pääbo, S. (2018). Ancient Fennoscandian genomes reveal origin and spread of Siberian ancestry in Europe. Nature Communications, 9, 5018. https://doi.org/10.1038/s41467-018-07483-5

Mittnik, A., Wang, C.-C., Pfrengle, S. et al. (2019) ‘Population genomics of the Viking world’, Nature, 585, pp. 390–396. https://doi.org/10.1038/s41586-020-2688-8

Phinney, J.S., Horenczyk, G., Liebkind, K. and Vedder, P. (2001) ‘Ethnic identity, immigration, and well‐being: An interactional perspective’, Journal of Social Issues, 57(3), pp. 493–510.

Zeng, T. C., Narasimhan, V. M., Kim, A. M., et al. (2025). Ancient DNA reveals the prehistory of the Uralic and Yeniseian peoples. Nature, 644, 122–132. https://doi.org/10.1038/s41586-025-09189-3

Smeekes, A. and Verkuyten, M. (2015) ‘The presence of the past: Identity continuity and group dynamics’, British Journal of Social Psychology, 54(2), pp. 399–412.

---