– Pohjoisen havumetsävyöhykkeen kansa

Olen törmännyt monta kertaa sellaiseen kertomukseen, että me suomalaiset olemme muka olleet syrjäinen ja sivistymätön kansa – kulttuurisesti vähäpätöinen, identiteetiltään juureton ja sivistyksensä ulkopuolelta, lähinnä Ruotsista saanut. Että suomalaisuus on naapureidensa summa, eikä siinä ole mitään omaperäistä – tai ei ainakaan mitään, mistä voisi olla ylpeä.

Olen jopa kohdannut väitteitä, ettei suomalaisuutta ole lainkaan. Että se on myytti tai moderni sosiaalinen konstruktio. Että "suomalaisuus" on vain ohut naamio, jonka varaan kansallisvaltio rakennettiin.

Mutta entä jos nämä kertomukset tuottavat poliittisia vinoumia, ellei niille löydy vastavoimaa? Entä jos ne ovat nivoutuneet osaksi globalisaation ja modernisaation yksipuolistunutta ihannetta – ajattelua, jossa kehityksen hyödyt tekevät sokeaksi sen varjopuolille: paikallisten kulttuurien, elinkeinojen ja identiteettien katoamiselle?

En pyri mitätöimään Suomen ja Ruotsin yhteistä historiaa tai niiden toisiinsa nivoutunutta kulttuuriperintöä. En väitä myöskään, että globalisaatio ja modernisaatio olisivat yksiselitteisesti huonoja asioita. Mutta väitän, että ne voivat synnyttää juurettomia yksilöitä – ihmisiä ilman vahvaa identiteettiä ja merkitysyhteyttä – ja että tämä kiihdyttää monin tavoin kehon ja mielen sairastumista, kansanterveyden ja talouden heikkenemistä sekä kasvavaa merkityksettömyyden kokemusta länsimaistuvissa yhteiskunnissa. Puhumattakaan luontokadosta ja masentavasta modernista kaupunkisuunnittelusta.

Vielä isovanhempiemme aikaan näitä oireita ei juuri tunnettu. Ihmiset uskoivat yhteiseen tekemiseen ja suomalaisuuden tarinaan. Heissä kipinöi yhä muinaista sankaruutta ja ritarillisuutta – sitä samaa, jota Kalevalan vapausrunot kantavat.

Suomalaisuus ei ole poissulkevaa. Mutta sen ytimen löytämiseksi on tehtävä perkaustyötä – ja uskallettava nähdä myös, mitä se ei ole.

Muisti, kunnia ja pyhä elämä

Entä jos suomalaisuus pitää sisällään syvällisen maailmankuvallisen ja eettisen perinnön –
11 000 vuoden alkuperäisyyden pohjoisella havumetsävyöhykkeellä?

Muistamisen ja elinkeinojen tradition, joka elää yhä joissakin elämäntavoissa, tarinoissa, luonnonparantamisessa ja luontoyhteydessä.

Entä jos meitä – kuten suomalais-ugrilaisia sukukansojamme – pyritään yhä aktiivisesti kesyttämään ja assimiloimaan?
Ei vain unohtamaan, keitä todella olemme, vaan sulautumaan suurvaltojen ja globalisaation ideologioihin –
pelinappuloiksi idän ja lännen valtakamppailussa, kantaen syyllisyyttä "valkoisen miehen etuoikeudesta".

Esi-isämme rakensivat tämän maan käsin.
Ja kylänvanhimmat ymmärsivät, että henkinen yhteydettömyys on sielun kadotus –
tila, joka johtaa sairauksiin ja eksymiseen.
Ja että ainoa todellinen vastalääke siihen on sielunpalautus –
ei taikauskoa, vaan syvää psykologista työtä ja kulttuurityötä,
joka palauttaa yhteyden itseen, maahan ja esivanhempien identiteettiin.

Juuret eivät ole nostalgiaa – vaan elämän voimaa

Juurettomuutta ajava ideologia kurjistaa maaseutua ja tukahduttaa lähituotannon sekä alkuperäiset elinkeinot.
Tuodaan eksoottisia elintarvikkeita maailman ääristä, mutta kotimaista lähiruokaa pidetään epäekologisena.
Luotetaan synteettisiin kemikaaleihin, mutta aliarvioidaan vuosituhantista luonnonterveystiedon viisautta.
Sisäinen kasvu leimataan humpuukiksi – usein niiden toimesta, jotka eivät ole koskaan kohdanneet itseään syvällisesti.

Nykyihmiset ovat sisäisesti heikkoja – sankaruuden sijaan passiivisuuteen ajautuvia, vastuuta vältteleviä –
ja valmiita luovuttamaan lisää päätösvaltaa globaalille eliitille.
Me opimme häpeämään juuriamme ja himmentämään itsemme.
Tilalle tarjotaan juurettomuutta ja värikkääksi naamioitua harmaata monokulttuuria.

Mutta luopua omasta kulttuuri-identiteetistään on vaarassa johtaa myös integriteetin ja kunnian heikkenemiseen.

Suomalaisuus on muistin strategia

Suomalais-ugrilaisia eli uralilaisia yhdistää syvä maailmankuvallinen yhteys:
suhde metsään, sukuun, laulun ja sanan voimaan sekä luonnon pyhyyteen.

Tähän perheeseen kuuluvat mm. suomalaiset, karjalaiset, saamelaiset, vepsäläiset, komit, mordvalaiset, marit, udmurtit ja hantit.
Marit tunnetaan Euroopan viimeisenä luonnonkansana.
Joillakin perinteet elävät yhä – toisaalla ne ovat hauraat, mutta eivät kadonneet.
Bjarmit, Vienanmeren muinainen kulttuurikansa, ovat jo vaienneet.
Heistä puhuvat enää norjalaiset saagat ja hämärtyvät muistot.

Suomalaisuus ei ole sattuma eikä keksintö – vaan sopimus.
Itämerensuomalaisten heimojen strateginen liitto,
jonka tarkoituksena oli suojella pientä alkuperäiskulttuuria ja itsenäisyyttä suurvaltojen puristuksessa.

Suomalaisia on historian saatossa alistettu ja orjuutettu – kristittyjen ja muslimien vallan alla.
Tämä huipentui Isovihan (1713–1721) kansanmurhaan, jota ei ole vieläkään kunnolla tunnustettu.
Vuonna 1770 Gabriel Porthan perusti Aurora-seuran – suomalaisen sivistyksen ensimmäisen majakan.
Tätä seurasivat Snellman, Lönnrot, Runeberg, Topelius ja monet muut.

Sen tarkoitus oli identiteetin suojelu ja tietoinen herätys.
Kansallisvaltion tehtävä Snellmanin mukaan oli kansalaisten henkinen kasvu ja sivistys.
Siksi 1770 on myös ikitiedon kulttuurihistoriallinen siemen.

Tämä on Pohjoisen identiteetin tarina.

Tutkimusperusteinen jälkisana

Moderni tutkimus tukee vahvasti sitä, minkä perinteet ovat aina tienneet:
juuret, identiteetti ja yhteenkuuluvuus ovat hyvinvoinnin perusta.

Kansallinen identiteetti tukee mielenterveyttä
Smeekes & Verkuyten (2015): Vahva kansallinen identiteetti liittyy korkeampaan psykologiseen resilienssiin ja vähäisempään ahdistuneisuuteen.

Kulttuurinen identiteetti lisää yhteisöllisyyttä ja luottamusta
Phinney et al. (2001): Kulttuurinen juurtuminen vähentää syrjäytymisen tunnetta ja vahvistaa sosiaalista toimintakykyä.

Juurtuminen toimii psyykkisenä immuniteettina
Jetten et al. (2017): Kulttuuriryhmään vahvasti kuuluvat ihmiset ovat psykologisesti kestävämpiä kriiseissä.

Katkos kulttuuriperinteeseen lisää psykologista haavoittuvuutta
Gone (2013): Katkeaminen esivanhempien perintöön altistaa juurettomuudelle ja identiteettihäiriöille.

Tämä ei ole taaksepäin katsomista. Tämä on eteenpäin katsomista – omilla juurilla seisten.

Lähteet:
Kuvat taiteilijan mukaelmia: Ailio, J.R., 1909. Tietoja Karjalan rautakaudesta. Helsinki: Suomalaisen Tiedeakatemian Toimituksia.
Gone, J.P. (2013). Transcultural Psychiatry, 50(5), 683–706.
Jetten, J. et al. (2017). Group Processes & Intergroup Relations, 20(3), 283–299.
Phinney, J.S. et al. (2001). Journal of Social Issues, 57(3), 493–510.
Smeekes, A. & Verkuyten, M. (2015). British Journal of Social Psychology, 54(2), 399–412.

Suomalaisten unohdettu tarina