– Pohjoisen havumetsävyöhykkeen alkuperäiskansat

Lähde: (Lamnidis et al., 2018; Mittnik et al., 2019).

Olen törmännyt monta kertaa sellaiseen kertomukseen, että me suomalaiset olemme muka olleet syrjäinen ja sivistymätön kansa – kulttuurisesti vähäpätöinen, identiteetiltään juureton ja sivistyksensä ulkopuolelta, lähinnä Ruotsista saanut. Että suomalaisuus on naapureidensa summa, eikä siinä ole mitään omaperäistä – tai ei ainakaan mitään, mistä voisi olla ylpeä.

Olen jopa kohdannut väitteitä, ettei suomalaisuutta ole lainkaan. Että se on vain myytti ja moderni sosiaalinen konstruktio. Että "suomalaisuus" on vain romantiikan hengessä kehitelty mielikuva, jonka varaan kansallisvaltio rakennettiin.

Mutta entä jos nämä kertomukset ovat vinoumia, jotka nojaavat tietämättömyyteen ja jonka taustalla on poliittinen agenda? Entä jos ne ovat nivoutuneet osaksi globalisaation ja postmodernismin yksipuolistunutta ihannetta – ajattelua, jossa kehityksen hyödyt tekevät sokeaksi sen varjopuolille: paikallisten kulttuurien, elinkeinojen ja identiteettien katoamiselle?

En pyri mitätöimään Suomen ja Ruotsin yhteistä historiaa tai niiden toisiinsa nivoutunutta kulttuuriperintöä. En väitä myöskään, että globalisaatio ja postmodernismi olisivat yksiselitteisesti huonoja asioita. Mutta väitän, että ne voivat synnyttää juurettomia yksilöitä – ihmisiä ilman vahvaa identiteettiä ja merkitysyhteyttä – ja että tämä kiihdyttää monin tavoin kehon ja mielen sairastumista, kansanterveyden ja talouden heikkenemistä sekä kasvavaa merkityksettömyyden kokemusta länsimaistuvissa yhteiskunnissa. Puhumattakaan luontokadosta ja masentavasta modernista kaupunkisuunnittelusta.

Vielä isovanhempiemme aikaan näitä oireita ei juuri tunnettu. Ihmiset uskoivat yhteiseen tekemiseen ja suomalaisuuden tarinaan. Heissä kipinöi yhä muinaista heimohenkeä, sankaruutta ja ritarillisuutta – sitä samaa, jota Kalevalan vapausrunot ja arkkityypit kantavat.

Uusin muinais-DNA-tutkimus vahvistaa sen, mitä kulttuurinen muisti ja perinnetieto ovat kantaneet sukupolvien ajan: suomalaiset eivät ole satunnainen kulttuurinen sekoitus tai myöhäinen kansallisromanttinen konstruktio, vaan osa tuhansien vuosien mittaista biologista ja kulttuurista jatkumoa pohjoisen havumetsävyöhykkeellä.

Tutkimuksessa, joka julkaistiin Nature-lehdessä heinäkuussa 2025, analysoitiin 181 muinaista DNA-näytettä eri puolilta Pohjois-Euraasiaa. Tulokset osoittavat selvästi, että nykyisessä suomalaisessa perimässä säilyy merkittävä osuus Itä-Euroopan metsästäjä-keräilijöiden (EHG) ja siperialais-uralilaisten populaatioiden geneettisistä komponenteista – erityisesti ns. Yakutia_LNBA-komponentti, joka liittyy Uralin takaisiin väestöihin ja uralilaiseen kieliryhmään (Skoglund et al., 2025).

Jo aiemmissa tutkimuksissa oli havaittu, että suomalaiset muodostavat geneettisesti erottuvan klusterin Euroopassa: heidän perimässään on vähemmän vaikutteita lähi-idän viljelijöiltä ja enemmän siperialais-uralilaista alkuperää kuin lähes missään muussa eurooppalaisessa väestössä (Lamnidis et al., 2018; Mittnik et al., 2019). Tämä viittaa poikkeukselliseen väestöhistorialliseen jatkuvuuteen, jossa sama kulttuuriekologinen elinympäristö – havumetsä, järvet ja vuodenkierron rytmittämä elämä – on muovannut sekä kehoa että kieltä vuosituhansien ajan.

Suomalaisuus ei siis ole vain kielellinen tai ideologinen identiteetti, vaan myös geneettisesti juurtunut todellisuus, joka kantaa mukanaan syvää yhteyttä pohjoiseen maahan, metsien kansoihin ja esihistorialliseen sivilisaatioon, jonka juuria ei voi pyyhkiä yhdelläkään poliittisella ohjelmalla.

Muisti, kunnia ja pyhä elämä

Suomalaisuus kytkeytyy syvälliseen maailmankuvalliseen ja eettiseen perintöön –
jopa 10 000 vuotta jatkuneeseen alkuperäisyyteen pohjoisella havumetsävyöhykkeellä.

Muistamisen ja elinkeinojen traditioon, joka elää yhä joissakin elämäntavoissamme, tarinoissamme, luonnonparantamisessa ja luontoyhteydessä.

Meitä – kuten suomalais-ugrilaisia sukukansojamme – pyritään yhä aktiivisesti kesyttämään ja assimiloimaan.
Ei vain unohtamaan, keitä todella olemme, vaan sulautumaan suurvaltojen ja globalisaation ideologioihin –
pelinappuloiksi idän ja lännen valtakamppailussa, kantamaan syyllisyyttä "valkoisen miehen etuoikeudesta".

Täysin sivuuttaen sen, että esi-isämme raivasivat ja rakensivat tämän maan käsin, ilman mitään etuoikeuksia.

Tietäjäparantajat ymmärsivät,
että ihminen ilman esivanhempien muistiin yhdistävää identiteettiä, on juureton.
Kyseessä on sielun kadotus –
tila, joka johtaa sairauksiin ja eksymiseen, punaisen langan kadottamiseen.
Ja että ainoa todellinen vastalääke siihen on sielunpalautus –
ei taikauskoa, vaan syvää psykologista työtä ja kulttuurillista tietoisuutta,
joka palauttaa yhteyden itseen, maahan ja ylisukupolviseen jatkumoon.

Juuret eivät ole nostalgiaa – vaan elämän voimaa

Juurettomuutta ruokkiva ideologia kurjistaa maaseutua, tukahduttaa lähituotannon ja kuihduttaa alkuperäiset elinkeinot.
Tuodaan eksoottisia elintarvikkeita maailman ääristä, mutta kotimaista lähiruokaa pidetään epäekologisena.
Luotetaan synteettisiin kemikaaleihin, mutta vuosituhantista luonnonterveystiedon viisautta aliarvioidaan.
Sisäinen kasvu leimataan humpuukiksi – usein niiden toimesta, jotka eivät ole koskaan kohdanneet itseään syvällisesti.

Nykyihminen on usein sisäisesti heikko.
Missä ovat ikitietäjien sankaruus, urheus ja ritarillisuus?
Usein ajaudumme passiivisuuteen, vältämme vastuuta –
ja olemme valmiita luovuttamaan yhä enemmän päätösvaltaa kasvottomalle, globaalille eliitille.
Opimme häpeämään juuriamme ja himmentämään identiteettiämme.
Tilalle tarjotaan juurettomuutta ja värikkääksi naamioitua harmaata monokulttuuria.

Esivanhemmillemme omasta kulttuuri-identiteetistä luopuminen merkitsi jotain syvempää:
luopumista integriteetistä – ja omasta kunniasta.

Suomalaisuus on muistin strategia

Suomalais-ugrilaisia eli uralilaisia yhdistää syvä maailmankuvallinen yhteys:
suhde metsään, sukuun, laulun ja sanan voimaan sekä luonnon pyhyyteen.

*Taiteilijan kuvaus Karjalan äyrämöisnaisesta.*

Tähän perheeseen kuuluvat mm. suomalaiset, karjalaiset, saamelaiset, vepsäläiset, komit, mordvalaiset, marit, udmurtit ja hantit.
Marit tunnetaan Euroopan viimeisenä luonnonkansana.
Joillakin perinteet elävät yhä – toisaalla ne ovat hauraat, mutta eivät kadonneet.
Bjarmit, Vienanmeren muinainen kulttuurikansa, ovat jo vaienneet.
Heistä puhuvat enää norjalaiset saagat ja hämärtyvät muistot.

Suomalaisuus ei ole sattuma eikä keksintö – vaan sopimus.
Itämerensuomalaisten heimojen strateginen liitto,
jonka tarkoituksena oli suojella pientä alkuperäiskulttuuria ja itsenäisyyttä suurvaltojen puristuksessa.

Suomalaisia on historian saatossa alistettu ja orjuutettu – kristittyjen ja muslimien vallan alla.
Tämä huipentui Isovihan (1713–1721) kansanmurhaan, jota ei ole vieläkään kunnolla tunnustettu.
Vuonna 1770 Gabriel Porthan perusti Aurora-seuran – suomalaisen sivistyksen ensimmäisen majakan.
Tätä seurasivat Snellman, Lönnrot, Runeberg, Topelius ja monet muut.

Sen tarkoitus oli identiteetin suojelu ja tietoinen herätys.
Kansallisvaltion tehtävä Snellmanin mukaan oli kansalaisten henkinen kasvu ja sivistys.
Siksi 1770 on myös ikitiedon kulttuurihistoriallinen siemen.

Tämä on Pohjoisen identiteetin tarina.

Tutkimusperusteinen jälkisana

Moderni tutkimus tukee vahvasti sitä, minkä perinteet ovat aina tienneet:
juuret, identiteetti ja yhteenkuuluvuus ovat hyvinvoinnin perusta.

Uusin muinais-DNA-tutkimus (Nature, 2025) osoittaa, että suomalaiset ovat osa tuhansia vuosia jatkunutta metsävyöhykkeen kansojen jatkumoa. Uralilainen kieli ja genetiikka eivät ole keinotekoisia, vaan alkuperäisiä.

Kansallinen identiteetti tukee mielenterveyttä
Smeekes & Verkuyten (2015): Vahva kansallinen identiteetti liittyy korkeampaan psykologiseen resilienssiin ja vähäisempään ahdistuneisuuteen.

Kulttuurinen identiteetti lisää yhteisöllisyyttä ja luottamusta
Phinney et al. (2001): Kulttuurinen juurtuminen vähentää syrjäytymisen tunnetta ja vahvistaa sosiaalista toimintakykyä.

Juurtuminen toimii psyykkisenä immuniteettina
Jetten et al. (2017): Kulttuuriryhmään vahvasti kuuluvat ihmiset ovat psykologisesti kestävämpiä kriiseissä.

Katkos kulttuuriperinteeseen lisää psykologista haavoittuvuutta
Gone (2013): Katkeaminen esivanhempien perintöön altistaa juurettomuudelle ja identiteettihäiriöille.

Tämä ei ole taaksepäin katsomista. Tämä on eteenpäin katsomista – omilla juurilla seisten.

Lähteet:
Ailio, J.R. (1909) Tietoja Karjalan rautakaudesta. Helsinki: Suomalaisen Tiedeakatemian Toimituksia.

Gone, J.P. (2013) ‘Redressing First Nations historical trauma: Theorizing mechanisms for indigenous culture as mental health treatment’, Transcultural Psychiatry, 50(5), pp. 683–706.

Jetten, J., Iyer, A., Branscombe, N.R. and Zhang, A. (2017) ‘How inequality undermines group cohesion: Evidence from a longitudinal study of African Americans’, Group Processes & Intergroup Relations, 20(3), pp. 283–299.

Lamnidis, T.C., Majander, K., Jeong, C. et al. (2018) ‘Ancient Fennoscandian genomes reveal origin and spread of Siberian ancestry in Europe’, Nature, 554, pp. 119–123. https://doi.org/10.1038/s41586-018-0095-9

Mittnik, A., Wang, C.-C., Pfrengle, S. et al. (2019) ‘Population genomics of the Viking world’, Nature, 585, pp. 390–396. https://doi.org/10.1038/s41586-020-2688-8

Phinney, J.S., Horenczyk, G., Liebkind, K. and Vedder, P. (2001) ‘Ethnic identity, immigration, and well‐being: An interactional perspective’, Journal of Social Issues, 57(3), pp. 493–510.

Skoglund, P., Nielsen, S., Räisänen, J. et al. (2025) ‘Ancient DNA reveals deep continuity in Uralic-speaking populations across Northern Eurasia’, Nature, 626, pp. 101–117. https://doi.org/10.1038/s41586-025-09189-3

Smeekes, A. and Verkuyten, M. (2015) ‘The presence of the past: Identity continuity and group dynamics’, British Journal of Social Psychology, 54(2), pp. 399–412.

Suomensukuisten unohdettu tarina