Juurettomuus ja identiteettikriisi

Juurettomuus (cultural orphanhood) ei ole vain alkuperäiskansojen haaste – se kuvaa yhä useammin myös länsimaisten yhteiskuntien, kuten Suomen, tilaa ja yksilöiden kokemusta. Suomessa juurettomuudesta kirjoitettiin jo 1800-1900 luvun lehdissä.

Tässä artikkelissa tarkastellaan juurettomuuden vaikutuksia neuropsykologisesta, kulttuurisesta, kansanterveydellisestä, kasvatuksellisesta ja kehityspsykologisesta näkökulmasta.

Juurettomuudella tarkoitetaan yhteyden katkeamista omaan kulttuuriperintöön, perinteisiin, luonnonympäristöön ja historialliseen jatkuvuuteen. Se on ollut keskeinen seuraus kolonisaatiosta, pakkokäännytyksestä ja kulttuurisesta assimilaatiosta monien alkuperäiskansojen kohdalla. Vastaavanlaisia mekanismeja voidaan kuitenkin havaita myös nykyaikaisessa Suomessa, missä juurettomuus on syntynyt modernisaation, yksilöllistymisen ja perinteen katkoksen seurauksena.

Ikitiedon näkökulmasta WEIRD-yhteiskunnat (Western, Educated, Industrialized, Rich, Democratic) ovat kohdanneet kasvatuksellisia ja kulttuurisia haasteita, jotka voidaan nähdä kehityksellisinä traumoina (Henrich et al., 2010). Näitä haasteita ovat muun muassa kasvatusperinteiden heikentyminen, yhteisöllisyyden rapautuminen ja yksilöllisyyden korostuminen lapsuuden ja nuoruuden kehityksessä.

Tällainen kulttuurinen, kasvatuksellinen ja hermostollinen katkos ei ole vain yksilöllinen kokemus, vaan koko yhteiskuntaa koskettava ilmiö. Sen seuraukset heijastuvat muun muassa mielenterveyteen, kansanterveyteen, työllisyyteen ja oppimistulosten laskuun – erityisesti lukutaidossa, matematiikassa ja luonnontieteissä, joiden heikentyminen on ollut havaittavissa 2000-luvun alusta alkaen. Yksi merkittävä syy tähän on älylaitteiden yleistyminen ja niihin liittyvä huomion hajautuminen.

Tutkimukset osoittavat, että kulttuurinen jatkuvuus, yhteisöllisyys ja perinteen siirtäminen suojaavat mielenterveyttä (Chandler & Lalonde, 1998), parantavat oppimista (UNESCO, 2016) ja vahvistavat yhteisöjen resilienssiä (Brave Heart et al., 2011; Alexander, 2008).

Lapsuudessa tapahtuva ventraalivagaalisen hermoston terve kehitys edellyttää toistuvaa kanssasäätelyä turvallisissa ihmissuhteissa – erityisesti kiintymyssuhteiden tasolla. Jos emotionaalisesti läsnä olevat hoivaajat puuttuvat, lapsen autonominen hermosto ei kehity optimaalisesti kohti sosiaalista yhteyttä ja stressinsäätelyä. Tämä voidaan perustella sekä polyvagaalisen teorian (Porges, 2011) että kiintymyssuhde- ja neurobiologisen tutkimuksen (Schore, 2001; Siegel, 2012) avulla.

Tässä artikkelissa tarkastellaan juurettomuuden kielteisiä vaikutuksia sekä alkuperäiskansojen että suomalaisten hyvinvointiin – erityisesti mielenterveyden ja kasvatuksen näkökulmasta. Lisäksi esitetään perusteltu näkemys siitä, miksi Ikitieto voi tietoisena elämänstrategiana toimia vastalääkkeenä juurettomuudelle – yhdistäen kulttuurisen perinteen, kehityspsykologisen ymmärryksen ja ajankohtaisen tutkimustiedon.

Kulttuurisen jatkuvuuden merkitys

Kulttuurinen jatkuvuus on yksi keskeisimmistä tekijöistä alkuperäiskansojen psyykkisen ja sosiaalisen hyvinvoinnin ylläpitämisessä – erityisesti silloin, kun se kytkeytyy kielten, tapojen ja yhteisöidentiteetin säilymiseen. Chandler ja Lalonde (1998) havaitsivat, että Kanadan alkuperäiskansojen yhteisöissä, joissa kulttuurinen jatkuvuus oli vahvaa, nuorten itsemurhien määrä oli merkittävästi alhaisempi kuin yhteisöissä, joissa tämä jatkuvuus oli heikkoa.

Vaikka kyseinen tutkimus koskee Kanadaa, sen ydinviesti koskee myös Suomea. Jo 1800-1900 luvulla Suomessa oltiin huolissaan juurettomuudesta, sekä moraalisesta ja henkisestä eksymisestä, vakavana ilmiönä. Nykyään yhä harvempi suomalainen kokee työnsä, elämäntapansa tai elämänrytminsä olevan yhteydessä omaan kulttuuriperintöönsä. Paikalliset tavat, murteet, suullinen kansanperinne ja esivanhempien maailmankuva ovat monilta osin katkenneet modernisaation ja yksilöllistymisen myötä. Tämä voi ilmetä tunteena erillisyydestä, juurettomuudesta ja yksinäisyydestä – kokemuksina, joilla on suora yhteys psyykkiseen kuormitukseen ja yhteisöllisen resilienssin heikkenemiseen.

Jo 1800-luvun lopulta alkaen suomalaisissa sanoma- ja aikakauslehdissä esiintyvä käsite ikitieto on toiminut symbolina kansan syvämuistille ja kulttuuriselle jatkumolle (esim. Pyrkijä, 1898; Kalevainen, 1913). Näissä kirjoituksissa ikitieto kuvataan hiljaiseksi, ajattomaksi viisaudeksi – tiedoksi, joka yhdistää yksilön esivanhempiensa maailmankuvaan ja kantaa yhteisöä silloinkin, kun ulkoinen kulttuurinen rakenne horjuu.

Kielen menetyksen vaikutukset

Kieli ei ole ainoastaan viestinnän väline, vaan kulttuurisen maailmankuvan, arvojen ja yhteisöllisyyden syvärakenne. Hallett, Chandler ja Lalonde (2007) osoittivat, että yhteisöissä, joissa äidinkielen käyttö oli yleistä, nuorten itsemurhien esiintyvyys oli huomattavasti pienempi verrattuna yhteisöihin, joissa kieli oli katoamassa.

Myös Suomessa kielellinen ja kulttuurinen perintö on monin paikoin ohentunut. Murteiden, paikallisten ilmaisutapojen, runokielen ja kansanperinteen katoaminen – ja niiden korvautuminen lainasanoilla, median yhtenäiskielellä ja ns. "finglishillä" – heijastavat syvempää kulttuurisen juurtumisen menetystä. PISA-tutkimusten mukaan suomalaisten 15-vuotiaiden lukutaito on laskenut merkittävästi vuodesta 2000 lähtien – ilmiö, jota voidaan tarkastella myös kielellisen juurettomuuden näkökulmasta.

Kielessä itsessään on ikitiedon kantovoimaa – kuten Uusimaa-lehden (1897) kirjoitus kuvaa, runonlaulajat ”pukivat ikitiedot laulunsävelmiin”, säilyttäen muinaisen viisauden musiikin ja kielen muistissa. Myös Otto Manninen (1925) varoitti, että ilman tietäjähenkien heräämistä ja ikitietojen tuomista ”suvun kehtomuistot” unohtuvat. Nämä varhaiset kirjoitukset osoittavat, että kielen ja perinteen katoaminen ei ole uusi ilmiö, vaan jo yli sadan vuoden ajan nähty vaaraksi kansan syvemmälle itsetuntemukselle.

Historiallinen trauma ja sen seuraukset

Historiallinen trauma – kuten pakkokäännytys, assimilaatiopolitiikka ja kulttuurisen itsearvon menettäminen – voi siirtyä sukupolvelta toiselle ja ilmetä muun muassa masennuksena, päihteiden väärinkäyttönä ja yhteisöllisen identiteetin haavoittumisena (Brave Heart et al., 2011).
Vaikka Suomessa ei ole koettu siirtomaavallan alistamista aivan samoin kuin monilla alkuperäiskansoilla, meilläkin on tapahtunut syvästi juuria katkovia prosesseja: kristillistäminen ja pakkokäännytykset, kaupungistuminen, oman historian kadottaminen (esimerkiksi Kuusiston piispanlinnan tuho ja Turun palo), sisäistetty kulttuurinen häpeä sekä luontoyhteyden katoaminen.

Nämä katkokset heijastuvat nykypäivän kasvatukseen, identiteettiin ja yhteisöjen eheyteen – usein vailla näkyvää väkivaltaa, mutta silti henkisesti haavoittavina.

Ravintokulttuurin juurettomuus: ultraprosessoitu ruoka sairastuttaa ja vieraannuttaa

Yhteys suomalais-karjalaisen kansanperinteen ravintoon liittyviin arkkityyppeihin – kuten maatalouden ja ruokaomavaraisuuden symboliin Ägräkseen – on pitkälti katkennut. Esivanhempiemme kulttuurissa ruokaan liittyi syvä yhteys lähiluontoon, vuodenaikojen rytmiin ja omavaraisuuteen, joita ilmensivät myös mytologiset hahmot kuten Tapio, Mielikki, Ahti ja Pellonpekko. Näiden arkkityyppien kautta ruokatuotantoa ei nähty pelkkänä kulutuksena, vaan osana elämän kiertoa ja pyhyyttä.

Yksi nykyisen juurettomuuden konkreettisimmista ilmentymistä on ruokakulttuurin etääntyminen luonnon kiertokulusta ja paikallisuudesta. Suomalaisessa ruokavaliossa kaukana tuotetut ja ultraprosessoidut elintarvikkeet muodostavat nykyään huomattavan osuuden päivittäisestä energiasta. FinRavinto 2017 -tutkimuksen mukaan jopa 65–70 % päivittäisestä energiasta saadaan prosessoiduista tai ultraprosessoiduista tuotteista, erityisesti nuorten aikuisten ja lapsiperheiden keskuudessa (Helldán et al., 2019). Tämä kehitys heikentää sekä ravitsemuksellista laatua että kulttuurista yhteyttä ruokaan.

Ultraprosessoidut elintarvikkeet sisältävät usein suuria määriä sokeria, transrasvoja, lisäaineita ja ravintoköyhiä ainesosia, jotka voivat häiritä suoliston mikrobistoa, nostaa verensokeria ja lisätä kroonista matala-asteista tulehdusta elimistössä (Monteiro et al., 2019). Tämä ns. hiljainen tulehdus on yhdistetty useisiin moderneihin elintasosairauksiin, kuten tyypin 2 diabetekseen, sydän- ja verisuonisairauksiin sekä masennukseen (Fardet & Rock, 2018).

Kaupungistuminen ja luontoyhteyden heikentyminen

Tutkimus osoittaa, että kaupungistumisen ja luonnon monimuotoisuuden katoamisen seurauksena mikrobisto yksipuolistuu, mikä heikentää immuunijärjestelmän säätelykykyä ja altistaa kroonisille tulehduksellisille sairauksille. Ihminen ei kehity tyhjiössä, vaan jatkuvassa vuorovaikutuksessa ympäristön mikrobiologisen monimuotoisuuden kanssa – ja kun tämä vuorovaikutus katkeaa, myös biologinen resilienssimme heikkenee (von Hertzen, Hanski & Haahtela, 2011). Tämä tukee ajatusta siitä, että luonnonaineiden merkitys ei ole pelkkä farmakologinen vaikutus, vaan ne osallistuvat koko holobiontin mikrobiologiseen ja immunologiseen kommunikaatioon.

Juurettomuus politiikassa: vihreän globalismin valinta

Poliittisella tasolla juurettomuus voi ilmentyä valintoina, jotka suosivat vihreää globalismia – eli ympäristöpolitiikan globaalisti koordinoituja ratkaisuja – paikallisten ja alueellisten kiertojen sekä ruokaomavaraisuuden kustannuksella. Tällöin ympäristötavoitteet, kuten päästövähennykset tai biodiversiteettistrategiat, toteutetaan usein globaalien markkinamekanismien, sertifiointien ja kansainvälisten sopimusten kautta (Büscher & Fletcher, 2020). Tämä voi syrjäyttää paikalliset tuotantomallit, kuten lähiruokaan perustuvan maatalouden, jotka eivät aina täytä kansainvälisiä standardeja mutta ovat kriisinkestävyyden, maatalouden kannattavuuden ja kulttuurisen juurruttamisen kannalta elintärkeitä.

Kun kansallisen omavaraisuuden ja alueellisen huoltovarmuuden periaatteet jäävät taka-alalle, suomalaisten ruokaturva, tuotantorakenteet ja maatalousperinteet altistuvat markkinahäiriöille ja poliittiselle riippuvuudelle. Tällainen politiikka heijastaa juurettomuutta, jossa paikallinen identiteetti ja ekologinen todellisuus jäävät abstraktin globaalistrategian varjoon.

Paluu perinteen äärelle – juurtumisen ja eheytymisen väylä

Juurettomuus ja kulttuurisen yhteyden katkeaminen ovat merkittäviä riskitekijöitä sekä alkuperäiskansojen että länsimaisten yhteiskuntien kansansairauksille ja mielenterveydelle. Kulttuurisen jatkuvuuden tukeminen – erityisesti perinteisten kielten, tapojen ja viisausperinteiden mukaisen itsekasvatusperinteen elvyttäminen – on keskeinen tapa vahvistaa yksilön ja yhteisön resilienssiä. Tämä teema on kuulunut julkiseen keskusteluun jo ainakin sadan vuoden ajan.

Viime vuosikymmeninä myös kristinuskon asema kulttuurisen merkitysjärjestelmän perustana on heikentynyt. Suomessa kirkkoon kuuluminen on laskenut nopeasti 2000-luvulla, erityisesti nuorten aikuisten keskuudessa (Tilastokeskus, 2023). Samalla yhä useampi lapsi kasvaa ilman hengellistä tai eettistä kehystä, joka aiemmin tarjosi vastauksia elämän tarkoituksesta, yhteisöstä, hyvästä elämästä ja rituaaleista.

Tätä tyhjiötä on osittain täyttänyt uushenkisyys – yksilöllinen, eklektinen ja usein kaupallistettu hengellisyyden muoto, joka voi tarjota sisäisen kasvun työkaluja, mutta ei edellytä sitoutumista eikä juurruta yksilöä yhteiseen historiaan, arvoihin tai perinnekulttuuriin. Uushenkisyys ei muodosta ylisukupolvista me-henkeä, eikä se rakenna päämäärätietoista sitoutumista tai yhteisöllistä tarinaperintöä (Heelas, 2008; Hanegraaff, 1996). Siksi se ei voi täysimääräisesti vastata niihin psyykkisiin ja sosiaalisiin tarpeisiin, joita kulttuuriperinteeseen juurtuminen edellyttää.

Näin ollen juurettomuus ei ole ainoastaan kulttuurinen kriisi, vaan myös kasvatuksellinen ja hengellinen identiteetti- ja muutoskriisi, joka ulottuu syvälle ihmiskuvan, merkityksellisyyden ja yhteenkuuluvuuden kokemuksiin.

Länsimainen kasvatus ja WEIRD-kulttuurien erityispiirteet

Michaeleen Doucleffin teos Metsästäjä, keräilijä, kasvattaja tarjoaa oivaltavan näkökulman alkuperäiskansojen kasvatusoppeihin, ja vertaa niitä länsimaiseen, WEIRD-yhteiskuntien (Western, Educated, Industrialized, Rich, Democratic) kasvatustapaan. Teos tukeutuu myös WEIRD-tutkimukseen, jossa on havaittu, että näissä yhteiskunnissa kasvaneet ihmiset eroavat merkittävästi muista kulttuuritaustoista esimerkiksi mielenhallinnan, tunnesäätelyn ja itseohjautuvuuden suhteen. Nämä erot heijastuvat perhesuhteisiin, kasvatukseen ja yhteisöllisyyteen myös aikuisiässä.

Doucleffin kenttätyöhön pohjautuva tutkimus osoittaa, kuinka tietyt kulttuurit ovat kehittäneet vuosituhansien ajan menetelmiä, jotka tukevat lasten mielentyyneyttä, tunteidensäätelyä ja itsesäätelyä. Tällaiset kasvatustavat näyttäytyvät konkreettisesti rauhallisena vuorovaikutuksena, yhteistyönä ja ulkoisena harmoniana – taitoina, jotka ovat arvokkaita niin henkilökohtaisessa elämässä kuin työelämässäkin.

WEIRD-ihmiset pähkinänkuoressa

Monet kasvatuksen ja kulttuurisen kehityksen kannalta olennaiset vaiheet jäävät länsimaisissa (WEIRD) yhteiskunnissa vajaiksi, mikä altistaa yksilöitä juurettomuuden kokemukselle. Seuraavat kehitykselliset puutteet liittyvät suoraan niihin haasteisiin, joita Ikitieto pyrkii ratkaisemaan:

1. Yksilöllisyyden korostaminen

Länsimaisissa yhteiskunnissa korostetaan yksilönvapautta, henkilökohtaista päätöksentekoa ja itsensä toteuttamista. Monissa muissa yhteiskunnissa yhteisöllisyys on tärkeämpää, ja ihmisen identiteetti rakentuu enemmän perheen, sukuyhteisön tai uskonnon kautta. WEIRD-kulttuureissa lapset kasvatetaan itsenäisyyteen, kun taas esimerkiksi Aasian ja Afrikan maissa painotetaan enemmän perhesiteitä ja ryhmään sopeutumista.

2. Analyyttinen vs. holistinen ajattelu

WEIRD-ihmiset ajattelevat usein analyyttisesti, mikä tarkoittaa, että he erottelevat asioita toisistaan ja tarkastelevat niitä loogisina yksiköinä. Tämä näkyy esimerkiksi tieteessä ja filosofiassa, joissa asioita pilkotaan osiin ja tutkitaan erikseen. Monissa muissa kulttuureissa ajattelu on holistisempaa eli kokonaisvaltaisempaa. Esimerkiksi itäaasialaisessa ajattelussa keskitytään enemmän kontekstiin ja eri osien välisiin suhteisiin.

3. Oikeudenmukaisuuden ja moraalin käsitys

WEIRD-ihmiset pitävät moraalissa tärkeänä yksilön oikeuksia, reiluutta ja tasavertaisuutta. Monissa muissa kulttuureissa moraali perustuu enemmän lojaaliuteen, auktoriteetin kunnioittamiseen ja pyhyyteen. Esimerkiksi länsimaissa oikeudenmukaisuus ymmärretään yleensä niin, että jokaisella on samat oikeudet, kun taas perinteisemmissä kulttuureissa oikeudenmukaisuus voi tarkoittaa esimerkiksi vanhempien ihmisten aseman kunnioittamista enemmän kuin nuorempien.

4. Itsekeskeisyys ja tunteiden ilmaiseminen

WEIRD-kulttuureissa painotetaan yksilön tunteita ja subjektiivista totuutta. Ihmiset kertovat avoimesti omista kokemuksistaan, mielipiteistään ja tarpeistaan, mikä on monella tavalla hyvä asia. Monissa muissa kulttuureissa kuitenkin kehitetään myös objektiivista ajattelua, itsehillintää, stressinhallintaa ja tunteiden säätelyn taitoja, jotka ovat arvostetumpia piirteitä aikuistumisessa.

5. Luottamus tuntemattomiin ja instituutioihin

Länsimaissa ihmiset luottavat usein lakiin, hallintoon ja viranomaisiin enemmän kuin sukulaisten tai perheyhteisön voimaan. Monissa muissa kulttuureissa perhe, klaanit ja muut läheiset verkostot ovat ensisijaisia turvaverkkoja, ja viranomaisiin suhtaudutaan skeptisemmin. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, että länsimaissa tuntemattomia ihmisiä kohdellaan useammin tasa-arvoisesti, kun taas monissa perinteisissä yhteiskunnissa ihmiset tekevät mieluummin yhteistyötä sukulaistensa kanssa.

6. Kasvatus ja koulutus

WEIRD-maissa koulutusjärjestelmät painottavat kriittistä ajattelua, ongelmanratkaisua ja itsenäistä oppimista, jotka ovat kaikki hyviä asioita. Monissa muissa yhteiskunnissa koulutus perustuu kuitenkin myös muistamiseen, yhteisön vanhimpien auktoriteetin kunnioittamiseen ja perinteisiin. Tämä vaikuttaa myös siihen, miten ihmiset suhtautuvat tietoon ja auktoriteetteihin.

7. Käsitys vapaudesta ja onnellisuudesta

Länsimaissa onnellisuus ja hyvinvointi yhdistetään usein henkilökohtaiseen vapauteen, itseilmaisuun ja taloudelliseen menestykseen. Monissa muissa kulttuureissa onnellisuus voi liittyä enemmän perhesiteisiin, henkiseen tasapainoon ja yhteisön hyväksyntään. Tämä ero näkyy esimerkiksi siinä, miten eri yhteiskunnissa ihmiset arvostavat työn ja perhe-elämän tasapainoa.

8. Uskonnon rooli elämässä

WEIRD-maissa uskonto on usein yksilöllinen valinta, ja yhä harvempi ihminen identifioituu vahvasti uskonnollisiin ryhmiin. Monissa muissa kulttuureissa uskonto on olennainen osa identiteettiä ja yhteiskuntaa, ja se vaikuttaa enemmän yhteisöllisyyteen, arkielämän sääntöihin ja moraalikäsityksiin.

Johtopäätös

WEIRD-yhteiskunnissa kasvaneet ihmiset eroavat merkittävästi muun maailman väestöstä erityisesti yksilöllisyyden, analyyttisen ajattelun, oikeudenmukaisuuskäsityksen ja sosiaalisen luottamuksen osalta. Nämä erot vaikuttavat siihen, miten maailmaa ymmärretään, miten päätöksiä tehdään ja millaisia ihmissuhteita rakennetaan. Koska valtaosa psykologisesta ja kasvatustieteellisestä tutkimuksesta perustuu WEIRD-väestöön, on olennaista tiedostaa, ettei tämä näkökulma yksin heijasta koko ihmiskunnan kokemuksellista ja kulttuurista monimuotoisuutta.

Siksi kulttuurisen jatkuvuuden, yhteisöllisyyden ja viisausperinteiden palauttaminen ei ole vain alkuperäiskansojen asia, vaan universaali tarve – vastalääke juurettomuuteen, jonka seuraukset näkyvät sekä yksilön että yhteiskunnan tasolla.

Kehitysvaiheita, jotka jäävät vajaiksi WEIRD-kulttuureissa

• Kehollinen ja yhteisöllinen varhainen vuorovaikutus
  
  

• Vajaus: Turvallinen sylihoiva, kanssasäätely ja hermoston kehitys jäävät vajaiksi.

• Seuraukset: Heikentynyt tunnesäätely ja stressinsietokyky (Porges 2011; Schore 2001).

• Juurettomuuden näkökulma: Kehoyhteys sukupolvien huolenpitoon katkeaa – keho ei opi yhteisön rytmiä.
  
  

• Narratiivinen identiteetin rakentuminen osana yhteisöä
  
  

• Vajaus: Oma elämäntarina rakentuu vailla yhteyttä kulttuuriseen jatkumoon.

• Seuraukset: Identiteetin hajanaisuus, merkityksettömyys, erillisyys, individualismi.

• Juurettomuuden näkökulma: Ilman yhteisiä tarinoita yksilö jää historian ja yhteisön ulkopuolelle.
  
  

• Rituaalinen siirtymä lapsuudesta aikuisuuteen
  
  

• Vajaus: Initiaatiot ja siirtymäriitit puuttuvat.

• Seuraukset: Aikuisuuden pelko, sitoutumiskammo, pitkittynyt nuoruus.

• Juurettomuuden näkökulma: Ilman yhteisön hyväksymää siirtymää jäädään kehitykselliseen välitilaan.
  
  

• Yhteisöllinen vastuun oppiminen
  
  

• Vajaus: Ei opita roolia osana yhteisöä (perhettä, sukua, kylää, klaania).

• Seuraukset: Individualismi ilman vastavuoroisuutta, empatian heikkous.

• Juurettomuuden näkökulma: Ilman kuulumisen kokemusta ei synny yhteisöllistä identiteettiä.
  
  

• Henkinen kurinalaisuus ja sisäinen kasvu osana perinnettä
  
  

• Vajaus: Puuttuu yhteisöllinen tapa ja standardit kehittää resilienssiä.

• Seuraukset: Henkinen tyhjiö täytetään kulutuksella, riippuvuuksilla, aistinautonnoilla ja korkeintaan satunnaisilla harjoituksilla.

• Juurettomuuden näkökulma: Ilman perinteen tarjoamaa karttaa ihminen eksyy sisäisesti eikä opi kohtaamaan vastoinkäymisiä.

Ikitiedon vastaus näihin kehityksellisiin puutteisiin

Kansallinen identiteetti voi toimia suojaavana tekijänä juurettomuutta ja siihen liittyvää psykologista ja sosiaalista haavoittuvuutta vastaan. Yhteys kulttuuriseen jatkumoon tukee yksilön kokemusta osallisuudesta ja merkityksellisyydestä, mikä vahvistaa elämänhallintaa ja motivaatiota yhteiskunnalliseen osallistumiseen, mukaan lukien työnhakuun ja työelämään integroitumiseen.

Tutkimusten mukaan yhteisöllinen identiteetti lisää psykologista resilienssiä, parantaa koettua hyvinvointia ja vähentää syrjäytymisen riskiä (Haslam et al., 2009; Jetten et al., 2012). Kulttuurinen kiinnittyminen toimii merkityksellisyyden lähteenä erityisesti nuorilla ja haavoittuvassa asemassa olevilla aikuisilla (Crocetti et al., 2014). Myös osallisuuden tunne ja kokemus kuulumisesta yhteisöön tukevat toimijuutta ja elämänhallintaa, mikä käy ilmi suomalaisesta osallisuustutkimuksesta (Karisto, 2007) .

Kulttuuriin ja identiteettiin liittyvä sosiaalinen pääoma rakentaa psykologista turvallisuutta ja yhteisöllisyyttä, jotka puolestaan ovat yhteydessä motivaatioon, toimintaan ja työkykyyn (Putnam, 2000; Seligman, 2011). Yhteisöllinen osallisuus – mukaan lukien kansallinen tai paikallinen identiteetti – voi näin toimia psykososiaalisena resurssina, joka vähentää merkityksettömyyden tunnetta ja ehkäisee sosiaalista syrjäytymistä.

Ikitieto toimii vastalääkkeenä näille katkenneille kehityspoluille tarjoamalla käytännöllisiä ja perinnepohjaisia menetelmiä, jotka tukevat psyykkistä, sosiaalista ja kulttuurista juurtumista. Ikitieto ei ole uusi keksintö, vaan sillä on pitkät juuret suomalaisessa kulttuurissa. Strategiat joilla juurettomuutta tulee hoitaa nykyaikana, voivat kuitenkin olla osittain uusia. Niiden tehtävä on vastata suoraan edellä kuvattuihin vajauksiin ja tukevat eheän ihmisyyden rakentumista:

• Kalevalainen tarinaperinne ja narratiivinen psykologia osana kansallisen identiteetin muodostumista

• tietoisuustaidot

• luontoyhteys, luonnonparannus ja lähiruoka

• sisäinen kasvu ja henkinen itsekuri

• yhteisöllinen vastuunkanto

• hengitystyöskentely

• liikunta, hormeesi ja resilienssitaktiikat

• yhteisöjohtamisen strategiat

• yhteisöllinen oppiminen

• vihanhallinta

✅ Lue tutkimustiivistelmät → [Dropbox-linkki]

© Sami Ilmari Nuora / Ikitieto Akatemia 2025. Käyttö vain henkilökohtaiseen ei-kaupalliseen käyttöön. Lisenssitiedustelut: info@saminuora.com.

Lähteet

• Alexander, B.K. (2008) The globalization of addiction: A study in poverty of the spirit. Oxford: Oxford University Press.

• Brave Heart, M.Y.H., Chase, J., Elkins, J. and Altschul, D.B. (2011) ‘Historical trauma among Indigenous peoples of the Americas: Concepts, research, and clinical considerations’, Journal of Psychoactive Drugs, 43(4), pp. 282–290.

• Büscher, B. and Fletcher, R. (2020) The Conservation Revolution: Radical Ideas for Saving Nature Beyond the Anthropocene. London: Verso.

• Chandler, M.J. and Lalonde, C.E. (1998) ‘Cultural continuity as a hedge against suicide in Canada's First Nations’, Transcultural Psychiatry, 35(2), pp. 191–219.

• Crocetti, E., Rubini, M. and Meeus, W. (2014) ‘Identity formation in adolescence: The role of culture’, Child Development Perspectives, 8(3), pp. 160–164.

• Fardet, A. and Rock, E. (2018) ‘Ultra-processed foods: A new holistic paradigm?’, Trends in Food Science & Technology, 81, pp. 174–180. doi:10.1016/j.tifs.2018.09.004

• Furman, D., Campisi, J., Verdin, E., Carrera-Bastos, P. and Targ, S. (2019) ‘Chronic inflammation in the etiology of disease across the life span’, Nature Medicine.

• Hanegraaff, W.J. (1996) New Age Religion and Western Culture: Esotericism in the Mirror of Secular Thought. Albany: State University of New York Press.

• Hallett, D., Chandler, M.J. and Lalonde, C.E. (2007) ‘Aboriginal language knowledge and youth suicide’, Cognitive Development, 22(3), pp. 392–399.

• Haslam, S.A., Jetten, J., Postmes, T. and Haslam, C. (2009) ‘Social identity, health and well-being: An emerging agenda for applied psychology’, Applied Psychology, 58(1), pp. 1–23.

• Heelas, P. (2008) Spiritualities of Life: New Age Romanticism and Consumptive Capitalism. Oxford: Blackwell.

• Helldán, A., Sääksjärvi, K., Tapanainen, H., Vilkki, J., Reinivuo, H. and Ovaskainen, M.-L. (2019) FinRavinto 2017 – Suomalaisten ruokavaliot ja ravintoaineiden saanti. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (THL). [online] Saatavilla: https://urn.fi/URN:ISBN:978-952-343-308-0 [Viitattu 31.5.2025].

• Henrich, J., Heine, S.J. and Norenzayan, A. (2010) ‘The weirdest people in the world?’, Behavioral and Brain Sciences, 33(2–3), pp. 61–83.

• Jetten, J., Haslam, C. and Haslam, S.A. (eds.) (2012) The Social Cure: Identity, Health and Well-Being. Hove: Psychology Press.

• Karisto, A. (ed.) (2007) Sosiaalipsykologia – Osallisuuden kehät: Näkökulmia hyvinvoinnin rakentumiseen. Helsinki: Gaudeamus.

• Monteiro, C.A., Cannon, G., Lawrence, M., Costa Louzada, M.L. and Pereira Machado, P. (2019) Ultra-processed foods, diet quality, and health using the NOVA classification system. Rome: FAO. Saatavilla: https://www.fao.org/3/ca5644en/ca5644en.pdf [Viitattu 31.5.2025].

• Porges, S.W. (2011) The polyvagal theory: Neurophysiological foundations of emotions, attachment, communication, and self-regulation. New York: W.W. Norton & Company.

• Putnam, R.D. (2000) Bowling Alone: The Collapse and Revival of American Community. New York: Simon & Schuster.

• Schore, A.N. (2001) ‘The effects of early relational trauma on right brain development, affect regulation, and infant mental health’, Infant Mental Health Journal, 22(1–2), pp. 201–269.

• Seligman, M.E.P. (2011) Flourish: A Visionary New Understanding of Happiness and Well-Being. New York: Free Press.

• Siegel, D.J. (2012) The developing mind: How relationships and the brain interact to shape who we are. 2nd edn. New York: Guilford Press.

• Tilastokeskus (2023) Uskontokuntiin kuuluminen Suomessa. [online] Saatavilla: https://www.stat.fi [Viitattu: 30.5.2025].

• UNESCO (2016) If you don’t understand, how can you learn? Global Education Monitoring Report. Paris: United Nations Educational, Scientific and Cultural Organization.

• von Hertzen, L., Hanski, I. and Haahtela, T. (2011) ‘Natural immunity – biodiversity loss and inflammatory diseases are two global megatrends that might be related’, EMBO Reports, 12(11), pp. 1089–1093. doi:10.1038/embor.2011.195.