Henkisyyden maskuliinisia ulottuvuuksia
Aggression hallinnan tie
Johdanto
Kesti kauan ymmärtää, miksi nuorena päädyin kymmeniin katutappeluihin, joissa joskus puukot heiluivat ja tyhjät viinipullot tai oluttuopit hajosivat päähän osuvan iskun voimasta. Vielä kauemmin kesti oppia käsittelemään omaa agressiivisuutta.
Vasta myöhemmin ymmärsin, ettei kyse ollut vain hallitsemattomasta raivosta tai nuoruuden typeryydestä. Kyse oli aggressiosta, jolle ei ollut annettu kieltä, merkitystä eikä tervettä suuntaa. Tämä oivallus avasi silmäni sille, miten syvästi miehinen aggressio liittyy miehen henkiseen kehitykseen – ei tuhoavana voimana, vaan kasvun polttoaineena.
Joseph Campbellin mukaan sankarin matka on yksi maailman tunnetuimmista ja yleisimmistä mytologisista tarinamuodoista. Läpi historian miehiset henkiset traditiot ovat ilmentäneet tätä arkkityyppistä matkaa soturin muodossa. Hathajoogan askeetikko-soturit, Kalevalaiset sankarit, viikinkien berserkit, mongolit, samurait, assassiinit, stoalaiset, temppeliherrain ritarikunta ja lakotojen soturit – jokaisessa perinteessä miehen henkiseen kasvuun kuului olennaisena osana sotataitojen kehittäminen, kehomielen säätäminen, rohkeuden harjoittaminen, vastuun kantaminen ja sitoutuminen itseä suurempaan tarinaan.
Rauhan aikana soturikunnat eivät kadottaneet merkitystään. Päinvastoin: silloin ne syvensivät harjoituksiaan ja kehittivät filosofioita, joiden tarkoituksena oli jalostaa aggressio ja voima moraaliseksi kyvykkyydeksi. Bhagavadgitan Krishna, viikinkien Hávamál sekä kiinalainen sotataidon mestari Sun Tzu ovat tunnetuimpia tämän perinteen ilmentymiä. Kalevalan runous ja ikitiedon filosofia edustavat suomalaisessa kulttuurissa samaa jatkumoa – muistuttaen siitä, että miehen henkinen kypsyys ja soturin tie ovat syvästi sidoksissa toisiinsa.
Soturiperinteiden katkeamisen ja kristinuskon muovaaman uuden ajan henkisyyden myötä miehisen aggression ymmärtäminen on pitkälti unohtunut. Nykyinen henkisyys korostaa usein feminiinisiä hyveitä – myötätuntoa, pehmeyttä ja passiivista hyväksyntää – samalla kun miehiselle voimalle, rajojen asettamiselle ja reviiritietoisuudelle sekä aggression jalostamiselle jää liian vähän tilaa miehen henkisessä kasvussa.
Tämä herättää kysymyksen: jättääkö nykyajan henkisyys miehet vaille työkaluja oman aggressionsa ymmärtämiseen ja hallintaan?
Samaan aikaan yhteiskunnassamme keskustellaan väkivallasta ilmiönä, joka liitetään usein pelkästään "toksiseen maskuliinisuuteen". Tämä näkökulma jää kuitenkin vajavaiseksi, jos siinä ei tunnisteta miehisen aggression luontaista roolia ja tarvetta oppia sen hallintaa. Ilman tarkoituksenmukaisia keinoja aggressionsa kohtaamiseen ja jalostamiseen mies jää helposti oman raivonsa armoille – tukahduttaen sen passiivis-aggressiivisuudeksi tai purkaen sen hallitsemattomasti väkivaltana.
Tilastot osoittavat, että ilmiö ei ole pelkkää teoriaa. Vuonna 2023 viranomaisten tietoon tulleet pari- ja lähisuhdeväkivaltatapaukset kasvoivat Suomessa 5,3 % edellisvuoteen verrattuna. Erityisen huolestuttavaa on, että miesuhrien määrä nousi lähes 10 %, ja pahoinpitelyrikosten kokonaismäärä kasvoi 8 % (Tilastokeskus, 2024). Nämä luvut kertovat, että miehillä on yhä enemmän vaikeuksia hallita aggressiotaan rakentavasti – ilmiö, joka on sidoksissa syvemmälle ulottuvaan ongelmaan: aggression ymmärtämisen ja jalostamisen taitojen katoamiseen.
Tämä teksti tarkastelee aggression psykologista ja henkistä ulottuvuutta miehen näkökulmasta: miksi viha ei ole ongelma itsessään, vaan ongelma on katkennut ymmärrys siitä, miten miehet oppivat hallitsemaan ja jalostamaan aggressionsa rakentavaksi voimaksi.
Aggressio ja viholliskuvat ovat olleet keskeisiä ilmiöitä ihmiskunnan, mytologioiden ja uskontojen historiassa. Vaikka nyky-yhteiskunnassa pyritään tukahduttamaan aggression negatiivisia muotoja, tutkimukset osoittavat, että aggressio on luonnollinen osa ihmispsyykettä ja sillä voi olla myös positiivisia funktioita.
Erityisesti miehillä aggression kanavoinnista on käyty vilkasta tieteellistä keskustelua. Useat tutkijat esittävät, että viholliskuvien tai vastustajien olemassaolo voi toimia psykologisesti terveenä kanavana: se lisää miehen motivoitumista, energisoi toimintaa ja suojaa passiivisuudelta (Gilbert, 2009; Peterson, 2018).
Tässä esseessä tarkastellaan, mitä tieteellinen kirjallisuus sanoo miehen tarpeesta kohdistaa aggressio jäsentyneesti ja miten vihollisen rakentaminen voi tukea miehen psykologista hyvinvointia.
Aggression funktiot psykologisessa ja neurotieteellisessä näkökulmassa
Aggressio on ihmiselle luonnollinen emotionaalinen tila, jonka tehtävä on energisoida toimintaan uhan, haasteen tai kilpailutilanteen kohdatessa (Berkowitz, 1993). Neurotieteellisesti aggression juurisyy löytyy limbisen järjestelmän alueelta, erityisesti amygdalasta, joka toimii hälytysjärjestelmänä vaaran havaitsemisessa (Sapolsky, 2017).
Aggressio ei itsessään ole negatiivinen tunne, vaan sen tarkoitus on mobilisoida resursseja puolustukseen, kilpailuun tai statuksen vahvistamiseen (Van Vugt, 2009).
Miehillä aggressio on erityisen yhteydessä testosteronitasoihin, jotka lisäävät riskinottoa, kilpailuhalua ja statuksen tavoittelua (Archer, 2006). Tästä syystä tutkimuksissa on esitetty, että miehillä on keskimäärin suurempi tarve kanavoida aggression tunteita konkreettisiin päämääriin kuin naisilla (Sapolsky, 2017).
Mikäli aggressiota ei voi kohdistaa hallitusti, se voi johtaa psykologisiin haittoihin, kuten turhautumiseen, vihamielisyyteen tai itsetuhoon (Kimmel, 2013).
Vihollinen motivaation ja psykologisen terveyden säätelijänä
Sosiaalipsykologian teorioiden mukaan viholliskuvat voivat tarjota ihmiselle – erityisesti miehelle – selkeän ulkoisen kohteen, johon aggressiota voi kanavoida rakentavasti (Moghaddam, 2005).
Vihollinen ei välttämättä ole konkreettinen henkilö tai ryhmä, vaan myös abstrakti idea, kilpailija, vastustaja tai ongelma, jonka voittaminen tuo kokemuksen merkityksellisyydestä ja hallinnasta (Becker, 1973).
Tajfelin ja Turnerin (1979) sosiaalisen identiteetin teoria tukee tätä ajatusta korostamalla, että ihmiset hakevat ryhmäsidonnaista identiteettiä vertailemalla itseään ulkoryhmiin. Miehisessä kulttuurissa tämä voi näyttäytyä erityisesti urheilussa, liiketoiminnassa, taiteessa tai ideologisessa aktivismissa (Kimmel, 2013).
Jordan B. Peterson (2018) nostaa esiin, että erityisesti nuorille miehille on tärkeää, että heidän elämässään on vastustaja – olipa se sisäinen tai ulkoinen – joka antaa heidän toiminnalleen merkityksen. Ilman tätä vastustajaa mies voi kokea itsensä tyhjäksi, eksyneeksi ja turhautuneeksi, mikä saattaa johtaa passiiviseen vetäytymiseen ja mielenterveysongelmiin.
Rakentavan aggression kanavointi
Gilbertin (2009) mukaan terveellinen tapa kohdata sisäinen aggressio on rakentaa elämässä haasteita, jotka mahdollistavat aggression hallitun ilmaisun.
Urheilu, kamppailulajit, kilpailullinen työelämä ja ideologiset kamppailut tarjoavat miehelle symbolisen vihollisen, joka auttaa suuntaamaan aggression rakentavasti. Gilbertin tutkimusten mukaan miehet, jotka hyväksyvät aggressionsa osaksi tunne-elämäänsä ilman hallitsematonta purkautumista tai tukahduttamista, kokevat vähemmän stressiä ja masennusta.
Miehen aggression hallinta ei tarkoita sen tukahduttamista tai sellaisten feminiinisten luonteenlaatujen jäljittelyä, joissa korostuvat passiivisuus, myötätunto ja itsen pehmentäminen. Vaikka nämä ominaisuudet ovat arvokkaita, ne eivät riitä vastaamaan miehisen psyyken tarpeeseen kohdata ja jalostaa aggression energiaa.
Mikäli mieheltä puuttuu kanava ilmentää omaa voimaansa ja rajojen asettamista, aggressio ei katoa – se vain siirtyy pinnan alle, missä se muuntuu passiivis-aggressiiviseksi käyttäytymiseksi.
Tutkimukset osoittavat, että vihan tukahduttaminen ilman tietoista työskentelyä sen kanssa johtaa usein epäsuoraan vihamielisyyteen ja sabotoivaan käytökseen (Baumeister et al., 1990; Kuppens et al., 2007). Miehet, jotka kokevat, ettei heidän vihalleen ole sosiaalisesti hyväksyttävää ilmaisukanavaa, ovat erityisen alttiita passiivis-aggressiivisille toimintatavoille: viivyttely, tahallinen yhteistyön heikentäminen ja piilovihamielisyys ovat tyypillisiä ilmenemismuotoja (Bushman et al., 2001).
Pitkäaikainen vihan tukahduttaminen lisää myös riskiä hallinnan menettämiseen ja impulsiiviseen väkivaltaiseen käyttäytymiseen, kun tukahdutettu energia lopulta purkautuu (Goldberg et al., 2009; Roberton et al., 2012).
Kyse ei siis ole siitä, etteikö miehen tulisi oppia itsehillintää – vaan siitä, miten se tehdään. Aggression tukahduttaminen ilman sen jalostamista johtaa pidemmän päälle itsetuhoisiin ja tuhoaviin seurauksiin.
Henkinen kasvu miehelle edellyttää, että hän oppii tuntemaan oman vihansa, kohtaamaan sen ilman häpeää ja kanavoimaan sen määrätietoiseksi, rakentavaksi voimaksi. Tämä prosessi ei ole vastakohta henkisyydelle, vaan sen syvällinen muoto, jota esimerkiksi erilaisissa soturiperinteissä on tietoisesti harjoitettu.
Staubin (2011) tutkimukset osoittavat, että kun yhteisöt kykenevät muuntamaan viholliskuvia rakentavaan muotoon – esimerkiksi urheilun, taiteen tai sankaritarinoiden kautta – aggression energia voidaan ohjata yhteisöllisesti hyödylliseen tekemiseen ilman tuhoisia seurauksia.
Riskit ja haittapuolet
Vaikka viholliskuvilla voi olla motivoiva ja energisoiva vaikutus, niihin liittyy myös riskejä. Pitkäaikainen viholliskeskeinen ajattelu voi johtaa paranoidiseen maailmankuvaan, ulkopuolisten demonisointiin sekä itsetunnon rakentumiseen pelkän vertailun varaan (Staub, 2011).
Nämä riskit korostuvat, jos viholliskuvia ei onnistuta kanavoimaan rakentaviin päämääriin ja ne jäävät ainoaksi keinoksi hallita aggressiota (Moghaddam, 2005).
Terve tuli-energian hallinta
Tutkimuskirjallisuus tukee monien henkisten perinteiden näkemystä siitä, että miehelle voi olla psykologisesti hyödyllistä – jopa terveellistä – kohdistaa aggressionsa hallitusti ulkoiseen haasteeseen tai symboliseen viholliseen.
Tämä mahdollistaa tiedostamattoman aggression energian tietoisen kanavoimisen motivoivaan ja rakentavaan tekemiseen.
Kun viholliskuva on hallittu, symbolinen ja rajattu, eikä perustu pitkäkestoiseen demonisointiin tai ryhmävihamielisyyteen, vihan energiaa voidaan jalostaa ja hallita mielekkäällä tavalla.
Lähteet
Archer, J. (2006) Testosterone and Human Aggression: An Evaluation of the Challenge Hypothesis. Neuroscience and Biobehavioral Reviews, 30(3), pp.319-345.
Baumeister, R.F., Stillwell, A.M. & Wotman, S.R. (1990) Victim and perpetrator accounts of interpersonal conflict: Autobiographical narratives about anger. Journal of Personality and Social Psychology, 59(5), pp.994-1005.
Becker, E. (1973) The Denial of Death. New York: Free Press.
Berkowitz, L. (1993) Aggression: Its Causes, Consequences, and Control. New York: McGraw-Hill.
Bushman, B.J., Baumeister, R.F. & Phillips, C.M. (2001) Do people aggress to improve their mood? Catharsis beliefs, affect regulation opportunity, and aggressive responding. Journal of Personality and Social Psychology, 81(1), pp.17-32.
Gilbert, P. (2009) The Compassionate Mind. London: Constable & Robinson.
Goldberg, L.R., Johnson, J.A., Eber, H.W., Hogan, R., Ashton, M.C., Cloninger, C.R. & Gough, H.G. (2009) The international personality item pool and the future of public-domain personality measures. Journal of Research in Personality, 40(1), pp.84-96.
Kimmel, M. (2013) Angry White Men: American Masculinity at the End of an Era. New York: Nation Books.
Kuppens, P., Van Mechelen, I., Smits, D.J.M. & De Boeck, P. (2007) The appraisal basis of anger: Specificity, necessity and sufficiency of components. Emotion, 7(3), pp.490-497.
Moghaddam, F.M. (2005) The Staircase to Terrorism: A Psychological Exploration. American Psychologist, 60(2), pp.161-169.
Peterson, J.B. (2018) 12 Rules for Life: An Antidote to Chaos. Toronto: Random House Canada.
Roberton, T., Daffern, M. & Bucks, R.S. (2012) Emotion regulation and aggression. Aggression and Violent Behavior, 17(1), pp.72-82.
Sapolsky, R.M. (2017) Behave: The Biology of Humans at Our Best and Worst. New York: Penguin Press.
Staub, E. (2011) Overcoming Evil: Genocide, Violent Conflict, and Terrorism. New York: Oxford University Press.
Tajfel, H. & Turner, J.C. (1979) An Integrative Theory of Intergroup Conflict. In W.G. Austin & S. Worchel (eds.) The Social Psychology of Intergroup Relations. Monterey, CA: Brooks/Cole, pp.33-47.
Tilastokeskus (2024) Nykyinen tai entinen puoliso pari- ja lähisuhdeväkivallan yleisin tekijä – miesuhrien määrä kasvoi lähes 10 prosenttia vuonna 2023. Saatavilla: https://stat.fi/fi/uutinen/nykyinen-tai-entinen-puoliso-pari-ja-lahisuhdevakivallan-yleisin-tekija-miesuhrien-maara-kasvoi-lahes-10-prosenttia-vuonna-2023 (Viitattu: 16.5.2025).
Van Vugt, M. (2009) Sex Differences in Intergroup Competition, Aggression, and Warfare: The Male Warrior Hypothesis. Annals of the New York Academy of Sciences, 1167(1), pp.124-134.
