Suomensukuisten unohdettu tarina
– Pohjoisen havumetsävyöhykkeen alkuperäiskansat
Lähde: (Lamnidis et al., 2018; Mittnik et al., 2019).
Suomalaisuudesta puhutaan joskus kuin se olisi vain moderni kertomus – kansallisromantiikan rakentama identiteetti vailla syvää historiallista pohjaa. Tällöin unohtuu helposti, että suomalaisuus ei ole vain poliittinen projekti, vaan myös osa paljon pidempää väestö- ja kulttuurihistoriallista jatkumoa.
Ensimmäinen mahdollinen kirjallinen viittaus itämerensuomalaisiin saattaa löytyä roomalaisen historioitsijan Tacituksen teoksesta Germania (98 jKr.). Siinä mainitut pohjoiset helluusit ja oksit on joidenkin tutkijoiden toimesta yhdistetty hirvi- ja karhukansoihin, jotka näkivät ihmisen ja eläimen välisen rajan rituaalisesti läpäisevänä. Tacituksen kuvausta onkin tulkittu mahdollisena viittauksena eläimeksi samaistumiseen, rituaaliseen metamorfoosiin tai samanistisiin perinteisiin (Pentikäinen, 1983; Sarmela, 2006).
Muinais-DNA-tutkimus on viime vuosina vahvistanut kuvaa siitä, että suomalaiset muodostavat Euroopassa geneettisesti erottuvan väestön, jonka juuret kytkeytyvät pohjoisen havumetsävyöhykkeen pitkäaikaiseen asutukseen. Suomalaisessa perimässä näkyy edelleen vahva yhteys Itä-Euroopan metsästäjä-keräilijöihin ja siperialais-uralilaisiin väestöihin (Lamnidis et al., 2018; Mittnik et al., 2019; Zeng et al., 2025).
Sama näkyy myöskin esimerkiksi vuosituhantisen karhupeijaisperinteen ja syntymytologian säilymisessä kansanrunoudessa sekä Kalevala-eepoksessa (1835).
Tämä ei tarkoita muuttumatonta tai “puhdasta” kansaa. Se tarkoittaa historiallista jatkuvuutta. Suomalaisuus ei ole vain hallinnollinen identiteetti, vaan siihen liittyy pitkä suhde kosmokseen sekä tiettyyn ympäristöön: metsiin, järviin, vuodenaikojen rytmiin, elämäntapoihin ja tähtitaivaaseen, jotka ovat muovanneet sekä kehoa että kulttuuria.
Juuri siksi juurettomuudesta käytävä keskustelu ei ole pelkkää nostalgiaa. Kulttuurinen jatkuvuus, yhteinen kertomus ja tunne historiallisesta paikasta voivat tukea yksilön hyvinvointia, resilienssiä ja merkityksellisyyden kokemusta. Psykologinen tutkimus viittaa siihen, että identiteetin jatkuvuuden kokemus ja ryhmään kuuluminen ovat yhteydessä hyvinvointiin ja yhteenkuuluvuuteen (Phinney et al., 2001; Smeekes & Verkuyten, 2015; Gone, 2013).
Suomalaisuus voidaan nähdä myös muistin strategiana. Se on tapa säilyttää kieli, kulttuuri ja toimijuus tilanteessa, jossa pienet kansat ovat eläneet suurvaltojen vaikutuspiirissä. Tässä mielessä suomalaisuus ei ole vain menneisyyden muistamista, vaan jatkuvaa kysymystä siitä, keitä olemme ja miten säilytämme yhteyden paikkaan, historiaan ja yhteiseen elämänmuotoon.
Kulttuurinen kestävyys ei tarkoita kehityksen vastustamista. Se tarkoittaa sitä, että globaaliin maailmaan osallistutaan ilman että menetetään oma historiallinen muisti. Juuret eivät ole taaksepäin katsomista, vaan perusta, jonka varaan voidaan rakentaa kestävää tulevaisuutta.
Ehkä juuri siksi suomalaisuuden syviä juuria kannattaa tarkastella uudelleen: ei sulkeutumisen vuoksi, vaan siksi, että ilman jatkuvuutta myös vapaus, merkitys ja yhteys alkavat helposti haurastua.
Lähteet
Gone (2013); Lamnidis et al. (2018); Mittnik et al. (2019); Phinney et al. (2001); Smeekes & Verkuyten (2015); Zeng et al. (2025)
