Mitä viisausperinteet ovat?
Muinaisista viisausperinteistä moderniksi menetelmäksi – itsetuntemus, resilienssi ja päämäärätietoinen toiminta
Olen yli 15 vuoden ajan tutkinut ja harjoittanut eri kulttuurien kontemplatiivisia viisausperinteitä. Matkan varrella olen perehtynyt muun muassa taolaisuuteen, buddhalaisuuden ja joogan eri suuntauksiin, vedantaan, stoalaisuuteen sekä suomalaiseen tietäjäperinteeseen.
Vuosien aikana oma suhteeni näihin perinteisiin on muuttunut.
Nykyään minua kiinnostaa ennen kaikkea yksi kysymys:
Mitä näissä perinteissä on käytännössä pyritty harjoittamaan ihmisessä – ja miten tämä harjoitusperintö voidaan kääntää modernille länsimaiselle ihmiselle ymmärrettäväksi ja käyttökelpoiseksi menetelmäksi?
Tämä kysymys on yksi Ikitiedon keskeisistä lähtökohdista.
En tarkoita, että tuhansia vuosia vanhoja perinteitä pitäisi sellaisenaan siirtää nykyihmisen elämään. En myöskään ajattele, että kaikki viisausperinteet opettaisivat samaa asiaa.
Sen sijaan niitä voidaan vertailla ja kysyä, millaisia inhimillisiä kyvykkyyksiä niissä on pyritty kehittämään.
Oman yli 15 vuoden opiskeluni ja harjoittamiseni perusteella olen päätynyt jäsentämään tätä erityisesti kolmen toisiaan tukevan kyvykkyyden kautta:
itsetuntemus, resilienssi ja päämäärätietoinen toiminta.
Tämä kolmijako on oma synteesini. Se ei ole tutkimuksessa vakiintunut universaali teoria viisausperinteistä. Sen yksittäisille osille löytyy kuitenkin kiinnostavia vastineita nykyisestä kontemplatiivisesta, psykologisesta ja resilienssitutkimuksesta.
Mitä kontemplatiivinen viisausperinne tarkoittaa?
Kontemplatiivisilla viisausperinteillä tarkoitan tässä filosofisia ja harjoituksellisia perinteitä, joissa ihminen ei ainoastaan opiskele maailmaa koskevia ajatuksia, vaan harjoittaa itseään.
Eri kulttuureissa tähän on käytetty hyvin erilaisia menetelmiä: meditaatiota, mietiskelyä, hengitysharjoituksia, joogaa, reflektiota, rukousta, itsehavainnointia sekä erilaisia eettisen ja kurinalaisen toiminnan harjoituksia.
Perinteiden välillä on merkittäviä eroja. Niiden maailmankuvat, tavoitteet ja menetelmät eivät ole keskenään identtisiä.
Niitä yhdistää kuitenkin usein käytännöllinen kysymys siitä, miten ihmistä voidaan harjoittaa.
Tämä näkökulma ei kuulu enää pelkästään filosofian tai uskontojen historian piiriin. Viime vuosikymmeninä on kehittynyt monitieteinen Contemplative Studies -tutkimuskenttä, jossa kontemplatiivisia harjoituksia tarkastellaan muun muassa psykologian, neurotieteen ja kasvatustieteen avulla. Harold Roth hahmotteli jo vuonna 2006 Contemplative Studiesia tutkimuskentäksi, jossa kontemplatiivista kokemusta ja harjoittamista tarkastellaan monitieteisesti.
Omassa työssäni käytän tästä laajempaa käsitettä kontemplatiivinen viisausperinnetutkimus. Tarkoitan sillä lähestymistapaa, jossa yhdistyvät Contemplative Studies, vertaileva filosofia, viisausperinteiden tutkimus sekä hyvinvointi- ja resilienssitutkimus.
Tavoitteena on yksinkertaisesti kysyä:
Mitä vanhasta harjoitusperinteestä voidaan oppia ihmisestä – ja mitä siitä voidaan soveltaa nykyihmisen elämään?
1. Itsetuntemus – opi havaitsemaan, mikä sinua ohjaa
Ensimmäinen kyvykkyys on itsetuntemus.
Monissa kontemplatiivisissa harjoituksissa huomio suunnataan siihen, mitä omassa mielessä ja kehossa tapahtuu. Harjoittelija voi havainnoida esimerkiksi ajatuksiaan, tunteitaan, kehollisia kokemuksiaan tai oman huomionsa liikkeitä.
Tämän ei tarvitse olla mystistä.
Modernin psykologian kielellä voidaan puhua esimerkiksi itsehavainnoinnista, metakognitiosta ja tarkkaavaisuuden säätelystä.
Lutzin ja kollegoiden klassisessa katsauksessa meditaatiota kuvataan joukkona emotionaalisen ja tarkkaavaisuuteen liittyvän säätelyn harjoitusmenetelmiä. He erottelevat muun muassa kohteeseen suunnatun tarkkaavaisuuden ja avoimen havainnoinnin toisistaan.
Yksinkertaisessa tarkkaavaisuusharjoituksessa huomio voidaan esimerkiksi suunnata hengitykseen. Kun huomio harhautuu, harhautuminen havaitaan ja huomio palautetaan valittuun kohteeseen.
Harjoituksen käytännöllinen periaate on kiinnostava:
ensin minun täytyy havaita, mitä minussa tapahtuu, jotta voin tietoisesti vaikuttaa siihen, mitä teen seuraavaksi.
Tässä merkityksessä itsetuntemus ei tarkoita loputonta oman persoonallisuuden analysoimista.
Se tarkoittaa kykyä tunnistaa omia ajatuksia, tunteita, impulsseja ja toimintamalleja riittävän hyvin, jotta ne eivät automaattisesti määrää toimintamme suuntaa.
2. Resilienssi – opi säilyttämään toimintakykysi muuttuvassa maailmassa
Toinen kyvykkyys on resilienssi.
Elämä ei etene täydellisesti suunnitelmiemme mukaan.
Kohtaamme epävarmuutta, ristiriitoja, epäonnistumisia, menetyksiä, sairastumisia, stressiä ja jatkuvaa muutosta. Emme voi rakentaa elämää, jossa kaikki häiriötekijät poistetaan.
Sen sijaan voimme kysyä:
Miten hyvin pystyn toimimaan silloin, kun asiat eivät mene suunnitelmieni mukaan?
Tämä on kohta, jossa kontemplatiiviset viisausperinteet ja moderni resilienssitutkimus kohtaavat mielestäni erityisen kiinnostavalla tavalla.
Resilienssiä voidaan tarkastella kykynä säilyttää ja palauttaa toimintakykyä kuormituksessa ja häiriöissä sekä mukautua muuttuviin olosuhteisiin.
Vanhoissa viisausperinteissä käytettiin toisenlaista käsitteistöä, joten niitä ei pidä jälkikäteen nimetä resilienssitieteeksi.
Niissä kuitenkin harjoitettiin monin tavoin asioita, joita voidaan nykyään tarkastella resilienssin kannalta:
Miten kohtaan epämukavuutta?
Miten sääntelen reaktiotani?
Miten toimin silloin, kun en voi hallita olosuhteita?
Miten palaudun vastoinkäymisestä?
Miten opin kokemuksesta?
Myös empiirisessä tutkimuksessa kontemplatiivisen harjoittamisen ja resilienssin väliltä löytyy kiinnostavia yhteyksiä. Vuoden 2023 meta-analyysissä yhdistettiin 197 vaikutuskokoa 103 tutkimuksesta, ja piirremindfulnessin ja resilienssin välillä havaittiin kohtalainen positiivinen yhteys (r = .385). Tämä osoittaa yhteyden, ei sitä, että mindfulness yksin aiheuttaisi resilienssiä.
Tämä erottelu on tärkeä.
Kontemplatiivinen harjoittelu ei ole sama asia kuin resilienssi.
Sitä voidaan kuitenkin tarkastella yhtenä mahdollisena tapana harjoittaa joitakin resilienssin kannalta merkityksellisiä psykologisia kyvykkyyksiä.
3. Päämäärätietoinen toiminta – suuntaa huomiosi olennaiseen
Kolmas kyvykkyys on päämäärätietoinen toiminta.
Itsetuntemus auttaa tunnistamaan, mitä meissä tapahtuu. Resilienssi auttaa säilyttämään ja palauttamaan toimintakykyä.
Mutta toimintakykyä tarvitaan jotakin varten.
Mihin suuntaan haluan toimia?
Tässä kontemplatiivisten perinteiden tarkkaavaisuusharjoitukset tarjoavat yksinkertaisen vertauskuvan.
Valitset kohteen.
Suuntaat huomiosi siihen.
Huomio harhautuu.
Havaitset harhautumisen.
Palautat huomion.
Samaa periaatetta voidaan soveltaa paljon laajemmassa mittakaavassa elämään.
Moderni ympäristö kilpailee jatkuvasti huomiostamme. Puhelin, sosiaalinen media, uutiset, työ, viihde, mielihalut ja lukemattomat ulkoiset ärsykkeet vetävät toimintaa eri suuntiin.
Samaan aikaan myös sisäinen tila vaihtelee. Motivaatio muuttuu, tunteet vaihtuvat ja vaikeudet saavat meidät helposti muuttamaan suuntaamme.
Päämäärätietoinen toiminta tarkoittaa kykyä palauttaa huomio ja toiminta yhä uudelleen siihen, minkä olemme arvioineet olennaiseksi.
Tästä näkökulmasta keskittymiskyky ei ole pelkästään tuottavuustaito.
Se on osa itsejohtamista.
Myös nykyisessä hyvinvointitutkimuksessa on päädytty kiinnostavasti samansuuntaisiin jäsennyksiin. Dahl, Wilson-Mendenhall ja Davidson muodostivat tutkimuskirjallisuuden perusteella neljä harjoitettavaa hyvinvoinnin ulottuvuutta: awareness, connection, insight ja purpose – tietoisuus, yhteys, oivallus/itsetuntemus ja tarkoitus. Heidän keskeinen lähtökohtansa on, että ainakin osa psykologiseen hyvinvointiin liittyvistä kyvykkyyksistä on harjoitettavissa tarkoituksellisen mielen harjoittamisen avulla.
Kyse ei ole samasta mallista kuin Ikitiedon kolmijako. Se tarjoaa kuitenkin kiinnostavan tutkimuksellisen vertailukohdan ajatukselle, että ihmisen hyvinvoinnin kannalta keskeisiä psykologisia kyvykkyyksiä voidaan tietoisesti harjoittaa.
Muinaisesta harjoituksesta moderniksi menetelmäksi
Tässä on ehkä yksinkertaisin tapa ymmärtää omaa lähestymistapaani.
En pyri siirtämään vanhoja viisausperinteitä sellaisinaan moderniin länsimaiseen elämään.
Pyrin kysymään:
Mitä ihmisessä harjoitetaan?
Kun kysymys asetetaan näin, henkiseltä vaikuttava harjoitus voidaan usein purkaa konkreettisemmaksi.
Itsensä tarkkailua voidaan tarkastella itsetuntemuksena ja metakognitiona.
Keskittymisharjoituksia voidaan tarkastella tarkkaavaisuuden säätelynä.
Vastoinkäymisten kohtaamista voidaan tarkastella resilienssin näkökulmasta.
Arvojen ja elämän suunnan pohtimista voidaan tarkastella päämäärätietoisuuden ja itsejohtamisen näkökulmasta.
Tarkoituksena ei ole väittää, että vanhat käsitteet ja modernit tutkimuskäsitteet olisivat yksi yhteen sama asia.
Tarkoituksena on kääntää harjoitus ymmärrettävään ja sovellettavaan muotoon.
Samalla voidaan tutkia, mitä harjoitusten vaikutuksista oikeasti tiedetään.
Tutkimus antaa aihetta sekä kiinnostukseen että maltillisuuteen. Esimerkiksi mindfulness-pohjaisista interventioista on kertynyt huomattava tutkimuskirjallisuus, mutta vaikutukset riippuvat muun muassa vertailuryhmästä ja tutkittavasta lopputuloksesta. PDF:ssä käsitelty Goldbergin ja kollegoiden systemaattinen katsaus kokosi 44 meta-analyysiä satunnaistetuista tutkimuksista.
Toisin sanoen vanhoja menetelmiä ei tarvitse mystifioida, mutta niitä ei myöskään tarvitse vähätellä.
Niitä voidaan tutkia.
Ikitiedon kolme harjoitettavaa kyvykkyyttä
Yli 15 vuoden viisausperinteiden opiskelun ja harjoittamisen pohjalta olen päätynyt jäsentämään niiden nykyihmiselle käyttökelpoisia elementtejä erityisesti kolmen toisiaan tukevan kyvykkyyden kautta:
Itsetuntemus
Tunnista, mitä sinussa tapahtuu ja mikä toimintaasi ohjaa.
Resilienssi
Säilytä ja palauta toimintakykysi kuormituksessa, muutoksessa ja vastoinkäymisissä – ja opi kokemuksesta.
Päämäärätietoinen toiminta
Suuntaa huomiosi, voimavarasi ja toimintasi kohti sitä, minkä olet arvioinut olennaiseksi.
Näiden suhteen voi tiivistää vielä yksinkertaisemmin:
Havaitse → säätele → suuntaa.
Itsetuntemus ilman toimintaa voi jäädä pelkäksi itsehavainnoinniksi.
Päämäärätietoisuus ilman resilienssiä horjuu ensimmäisen suuren vastoinkäymisen kohdalla.
Resilienssi ilman suuntaa puolestaan kertoo, että pystymme jatkamaan – mutta ei sitä, mihin olemme menossa.
Yhdessä nämä muodostavat perustan itsejohtamiselle muuttuvassa maailmassa.
Tästä Ikitiedossa on kyse
Ikitiedossa tarkoituksena on rakentaa siltaa vanhojen viisausperinteiden ja modernin tutkimustiedon välille.
Kontemplatiivinen viisausperinnetutkimus toimii tämän sillan tutkimuksellisena lähtökohtana. Siinä eri kulttuurien perinteitä tarkastellaan niiden omat erot tunnistaen ja suhteutetaan nykyiseen tietoon ihmisen hyvinvoinnista, kasvusta ja resilienssistä.
Ikitieto puolestaan vie kysymyksen käytäntöön:
Mitä tästä voidaan harjoittaa?
Minua kiinnostaa nykyään vähemmän se, mihin ihmisen pitäisi uskoa, ja enemmän se, mitä ihmisen pitäisi osata.
Pystytkö tunnistamaan, mitä sinussa tapahtuu?
Pystytkö säätelemään itseäsi silloin, kun ympäristö muuttuu?
Pystytkö palautumaan vastoinkäymisestä?
Pystytkö oppimaan kokemuksesta?
Pystytkö pitämään huomiosi ja toimintasi suunnattuna siihen, minkä olet arvioinut tärkeäksi?
Tässä mielessä Ikitiedon tavoitteena on kääntää vanhaa kontemplatiivista harjoitusperintöä modernin ihmisen itsetuntemuksen, resilienssin ja päämäärätietoisen toiminnan menetelmäksi.
Ei siksi, että kaikki vanha olisi viisasta.
Eikä siksi, että nykyinen tiede olisi jo pystynyt vastaamaan kaikkiin ihmiselämän kysymyksiin.
Vaan siksi, että tuhansien vuosien harjoitusperinteitä voidaan tarkastella nykyisen tutkimustiedon valossa ja kysyä niistä ehkä kaikkein käytännöllisin kysymys:
Mikä auttaa ihmistä tuntemaan itsensä, säilyttämään toimintakykynsä ja suuntaamaan elämänsä kohti olennaista?
Lähteet
Dahl, C. J., Wilson-Mendenhall, C. D., & Davidson, R. J. (2020). The plasticity of well-being: A training-based framework for the cultivation of human flourishing. Proceedings of the National Academy of Sciences, 117(51), 32197–32206.
Goldberg, S. B., Riordan, K. M., Sun, S., & Davidson, R. J. (2022). The empirical status of mindfulness-based interventions: A systematic review of 44 meta-analyses of randomized controlled trials. Perspectives on Psychological Science, 17(1), 108–130.
Lutz, A., Slagter, H. A., Dunne, J. D., & Davidson, R. J. (2008). Attention regulation and monitoring in meditation. Trends in Cognitive Sciences, 12(4), 163–169.
Roth, H. D. (2006). Contemplative studies: Prospects for a new field. Teachers College Record, 108(9), 1787–1815.
Zhang, J., Mao, Y., Wang, Y., & Zhang, Y. (2023). The relationship between trait mindfulness and resilience: A meta-analysis. Personality and Mental Health, 17(4), 313–327.